Produced by Jari Koivisto
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suom. T. J. Dahlberg
Helsingissä,P. Tikkasen kustannuksella,1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Ensimäinen Luku.
Öyvind oli hän nimeltä ja itki synnyttyänsä. Vaan äitinsä sylissäpystönä istuen rupesi hän jo nauramaan, ja iltamassa tultasytyteltäessä nauroi niin että kaikui, mutta purskahti itkuun, kun eipäässyt kynttilälle. "Tuosta pojasta taitaa tulla jotain erinomaista",sanoi äiti.
Paljasta kalliota kielui hänen syntymäpaikkansa ympäri, mutta vuori eiollut korkea; hongat ja koivut siitä katselivat alas; tuomet tiputtivatkukkia katolle. Katollapa käyskenteli pienoinen pukki, jota Öyvindhoiteli; se pantiin katolle, ettei muka pääsisi karkuun, ja Öyvindkantoi sille lehtiä sekä ruohoa. Kerran hypätä keikautti pukkikumminkin katolta kalliolle ja nousta kapitti vuoren kukkulalle asti,jossa se ei ollut vielä milloinkaan käynyt. Öyvind päivälliseltätullessa ei nähnyt pukkia: hänelle juolahti heti kettu mieleen. Kokoruumiinsa sävähti variksi ja katsahtaen yltä-ympärillensä kuulosti hän:"Kili-kili-kili-pukki!" "Bä-ä-ä!" vastasi pukki vuoren reunalta, vääntipäänsä väärälle ja katsoa volmotti alas.
Mutta pukin vieressä oli pikkuinen tyttö polvillansa. "Onko tämä omasi,tämä pukki?" kysyi tyttö. Öyvind seisoi avossa suin ja silmin, ja pistikumpaisetki kätensä liiviniekka-housujensa lakkariloihin. "Kuka sinäolet?" kysäsi hän. — "Minä olen Mari, äitini armas, isäni ilo, kotinikukka, Heidegaardin Ola Nordistuen tyttärentytär, nelivuotinensyksyllä, kaksi päivää halla-öistä, minä." — "Vai sinä se olet!" sanoipoika, ja hengähti pitkään, sillä tytön puhuessa hän ei tohtinuthenqittääkään.
"Onko tämä omasi, tämä pukki?" kysyi tyttö uudestaan. "Onpa kyllä",sanoi poika ja katsoi ylös. — "Minun niin tekis mieleni tätä pukkia,— annatko sen mulle?" — "Enkä anna".
Tyttö istui jalkojansa suoristellen, katsoi poikaan päin alas ja sanoi:"Entäs jos saat voirinkelin pukistasi, saanko sen sitte?" — Öyvind oliköyhän lapsi; hän oli syönyt voirinkeliä ainoasti kerran elämässänsä,silloin kun kummisetä kävi talossa, mut ei muulloin milloinkaan, eiennen eikä jälkeen. Hän luotti silmänsä tyttöön päin. "Näytäpäs ensinsitä rinkeliä", sanoi hän. Tyttö ei ollut siihen hitainen, veti isonrinkelin esiin ja näytti sen kädessänsä; "tässä se nyt on!" sanoi hänja viskasi sen alas. "Aiai! se meni kappaleiksi", sanoi poika ja kokosijoka palaisen tarkkuudella; ensiksi söi hän kaikkein pienimmänmaistimena, ja se oli niin hyvä, että hän ei malttanut olla maistamattavielä toistakin, ja ennenkun itsekään havaitsi, oli hän jo syönyt kokorinkelin.
"Nyt on pukki minun omani", sanoi tyttö. Pojalla oli viimeinen palasuussa, tyttö nauroi nurmikossa pitkällänsä, pukki, valkea rinta,kallavo harja, seisoi vieressä ja katsoi väärälläpäin alas.
"Etkös voinut odottaa!" vaikeroi poika, ja sydän rupesi tykyttämäänhänessä isosti. Tyttö nauroi siihen vielä kovemmin, ja kiepsahtipolvillensa. "Eipä muuta, vaan pukki on minun omani", sanoi hän jajonnahti käsivarsin sen kaulaan, päästi sukkanauhansa ja sitoi senpukin kaulaan. Öyvind vaan katseli. Tyttö nousi ylös ja alkoi taluttaapukkia; sepä ei tahtonut lähteäkään matkaan, mutta kuikisti kaulansaalaspäin Öyvindiä kohti ääntäen: "Bä-ä-ä-ä!" Mutta tyttö tarttuitoisella kädellänsä karvoihin kiini, veti toisella nauhasta ja sanoikauniisti: "Tule pois, pukki, niin saat käydä tuvassa ja syödä äitinikipusta ja minun e