Kirj.
Yrjö Hirn
Suomensi
J. V. Lehtonen
Merkkimiehiä elämänkertasarja
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1917.
Se elämä, jota tämä kirja on kuvaileva, ei ole rikas suurista,seikkailumaisista tapauksista. Jos tahtoisi käyttää pelkkää luettelevaaesitystapaa, niin voisi mahduttaa sen tärkeimmät vaiheet muutamiinlyhyihin lauseihin:
Diderot, Denis, ajattelija ja kirjailija, syntyi Langres'issa v. 1713,toimitti tietosanakirjan, kirjoitti joitakuita teatterikappaleita jaromaaneja, hoiti muutamina vuosikymmeninä taidearvostelua GrimmhnCorrespondance litteraire'issä, käänsi eräitä filosofisia tutkimuksiaja sepitti niitä itsekin, teki matkan Venäjälle ja kuoli 71 vanhana v.1784.
Tämä kuulostaa varsin vähän houkuttelevalta alastomassaasiallisuudessaan, eikä se muutu isosti viehättävämmäksi, vaikkasiihen puuttuisi perinpohjaisemminkin. Vain selostamalla laveamminDiderot'n julkaisemia teoksia voidaan hänen elämänsä kulkuunkin saadaenemmän mielenkiintoa. Seuraavassa puhutaankin sentähden paljon enemmänkirjoista kuin elämästä sanan tavallisessa ulkonaisessa merkityksessä.Mutta joka tapauksessa on välttämätöntä, jos mieli antaa täydellinenkäsitys Diderot'n personallisuudesta, aluksi mainita yhtä ja toistamyös hänen elämänsä esikirjallisesta kaudesta, s.o. siitä ajasta,jolloin hänen vaiheensa eivät vielä olleet eroittamattomasti liittyneethänen kirjoitustensa historiaan.
Tiedoista, joita voidaan poimia hänen omista teoksistaan ja hänenystäväinsä ja omaistensa ilmoituksista, on sentähden sommiteltava lyhytselostus hänen nuoruutensa tapauksista ja olosuhteista, jotka tekiväthänestä kirjailijan.
Diderot polveutui käsityöläissuvusta, mutta tämä suku oli kunnollaan,ja ahkeruudellaan hankkinut itselleen arvossapidetyn asemanpaikkakunnan porvariston keskuudessa. Jo 200 vuotta kerrottiinDiderot'n esi-isien olleen veitsiseppinä Langreshssa, ja riippuiko sesitten vanhempien sukupolvien perinnöstä vaiko omasta uurastuksesta,niin näyttää Denis Diderot'n isä olleen varsin varakas veitsiseppä.Hänen kotinsa, väittää poika, oli aina avoinna apua etsiville, eikäköyhän tarvinnut milloinkaan poistua hänen luotaan ilman lahjaa,eikä ystävän ilman hyvää neuvoa. Tuossa pienessä maaseutukaupungissakunnioittivat häntä ylhäiset ja alhaiset, ja hänen omassa kodissaankohdeltiin häntä sillä perheenpäälle kuuluvalla arvonannolla, jokavielä meidän päivinämmekin elää ranskalaisessa keskiluokassa melkeinpävanhatestamentillisena hyveenä. Siitä porvarillisesta vanhempain jalasten suhteissa vallitsevasta sydämellisyydestä, jota 18. vuosisadankeskivaiheilla niin usein kuvattiin kirjallisuudessa, teatterissa jakuvaamataiteissa, siitä oli Diderot saanut personallista kokemustakasvuvuosinaan. Ehkäpä tästä syystä puolustikin hän — niinkuin piantulemme näkemään — täysi-ikäisenä niin suurella lämmöllä Richardsoninromaanien sekä Chardin'in ja Greuze'in taulujen porvarillistasävyä. Omat muistot sulivat taiteesta saatuihin vaikutelmiin, jataidevaikutelmat loivat vuorostaan loistetta lapsuuden aikaan.Niinpä onkin kuin näkisi edessään jonkun Greuzehn taulun, kun lukeehänen kuvaustaan siitä, kuinka hänen kotonaan koko perhe kerääntyytalvi-illoin takkavalkean ääreen, sen nojatuolin ympärille, mihin isäoli asettunut kertoakseen jälleen yhden noita opettavia tarinoitaan,joita hän osaa niin mainiosti esittää. Hän kallistaa päänsä korkeataselustaa vasten ja hänen kasvoillaan asuu tyyni ja kirkas ilme."Ennenkuin alotan", sanoo hä