E-text prepared by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Suomentanut Kaarlo Koskimies
WSOY, Porvoo, 1914.
Maiseman muodostavat korkeat, jyrkät tunturit, joiden poikkipar'aikaa liikkuu etääntyvä raju-ilma. Laakso on kapea ja polveileeyhtenään. Vuolas virta koukertelee mukana ja tämän vartta käy tie.Ylempänä mäenrinteillä seisovat itse talot, ollen enimmäkseenmatalia, maalaamattomia asuntoja, mutta monilukuisia; ylt'ympärilläleviää niitettyä heinää ja puoleksi tuleentuneita viljapeltoja.
Kun laakson viimeiset notkot on suoritettu, näkyy merenvuono. Selepää nyt läikkyen ylöspäin kohoavan pilvipenkereen alla. Se on niinympärinsä tunturien kiertämä, että se näyttää sisäjärveltä.
Tietä pitkin ajaa hölkyttävät kyytikääsit tavallista tahtiaan.Ajopelistä pistää näkyviin sadetakki ja lounashatun niminen sadelakkisekä näiden välistä parta, nenä ja silmälasit. Takaistuimen päälle onköytetty matka-arkku ja tämän päällä istuu takaperin täysikasvuinenkyytityttö kääriytyneenä villavaippaan. Hän istuu roikkuvin säärin,karkeat kengät jalassaan. Käsivarret ovat pujotettuina vaipan alle.Yht'äkkiä hän kirkaisee: "Magnhild! Magnhild!".
Matkustaja käännähti katsomaan solakkaa, sadetakkiin puettua naista,joka vastikään oli sivuuttanut heidät. Hän oli himmeästi erottanutkapeat, hienopiirteiset kasvot päähineen alta, joka oli vedetty päänyli; nyt hän näki naisen seisoa tuijottavan etusormi suussa. Kun hänkatseli naista liian kauan, punastui tämä. "Pistäyn kohta luonasi,saatuani hevosen katosalle", huusi ajurityttö. He ajoivat.
"Kultaseni, kuka se oli?" kysyi matkustaja.
"Se on alhaalla Örenissa (joensuussa) asuvan satulasepän vaimo",tuli vastaus. Hetken kuluttua olivat he ehtineet niin pitkälle, ettäsaattoivat nähdä vuonon ja ensimäiset talot Örenissa. Ajurityttöseisautti hevosen ja astui alas. Hän siivosi ensin vähän hevosenasua, sitten omaansa. Ei satanut enää; hän otti siis yltänsä isonroidin, kääri sen kokoon ja laski sen pieneen laukkuun ajopelinetunokkaan. Päähineensä alle pujotti hän sormensa järjestääkseenhiuksiaan, jotka valuivat palmikkoina poskille.
"Tuo näytti kummalliselta, tuo nainen" — sanoi matkustaja, osottaensormellaan taaksensa. Tyttö katsahti mieheen ja hyräili. Sitten hänkeskeytti itsensä lausuen: "Muistatko mäen vieremää, jonka ohi ajoitpari peninkulmaa tästä ylös tuntureille päin?" — "Ajoin niin monenvieremän ohi." — Tyttö naurahti. "Niin, mutta se oli erään kirkontoisella puolen." — "Se oli vanha vieremä." — "Niin, siitä on kylläkauan aikaa, kun se vierähti. Mutta siellä oli hänen isänsä talo. Sevierähti hänen ollessaan kahdeksan tai yhdeksän vuoden ikäinen. Hänenvanhempansa, veljensä, sisarensa ja kaikki mitä talossa elävää oli,suistuivat surmaan; hän yksinänsä pelastui. Vierros siirrälsi hänetvirran poikki, ja hänet löydettiin kohta, kun ihmisiä sattui tulemaansinne; hän makasi tainnoksissa."
Matkustaja vaipui aatoksiinsa. "Hän on varmaan johonkin erityiseentarkoitukseen määrätty", lausui hän vihdoin. Tyttö katsahti ylös. Hänodotti kauan, mutta heidän katseensa eivät enää kohdanneet toisiaan.Tyttö istui matka-arkun päälle, ja he ajoivat edelleen. Laaksonpohja täällä alhaalla joensuun kohdalla laajeni jonkun verran.Talot sijaitsivat itse lakealla; tuolla oikealla puolen seisoikirkko kirkkotarha ympärillään, vähän alempana siitä itse joensuu,satamapaikka, jolta kohosi joukko taloja, etenkin yksikerroksisia,valko- ja punamaalissa taikka aivan maal