Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suomentanut Viki Kärkkäinen
Suurten kertojain teoksia XXXI
WSOY, Porvoo, 1910.
Kouluaikana.
Nuoruuden aikana.
Miehuuden aikana.
Mereen kurkottavan vuoren jyrkänteellä, jossa lumi jo alkoi sulaa jajota ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat, seisoi neljäntoistavuotias poika kuin lumottuna. Hän katsoi länteenpäin merelle, katsoiidässä näkyvää kaupunkia, rantoja ja laajoja tuntureita, joidentakaa, kohti selkeätä taivasta kohosi vielä korkeampia huippuja.
Myrsky oli kestänyt kauvan ja temmeltänyt niin hirvittävälläraivolla, ettei miesmuistiin oltu sellaista nähty. Uudestaaallonmurtajasta huolimatta se oli satamassa irroittanut laivojatuuliajolle ja muutamia niistä oli hukkunut. Sähkösanomatkertoivat pitkin rannikkoa tapahtuneista vaurioista, ja täällälähitienoilla oli nuottavehkeitä särkynyt, verkkoja ajelehtinutteille tietymättömille, venheitä miehistöineen hävinnyt. Kuitenkinpelkäsivät ihmiset saavansa kuulla vielä pahempiakin uutisia.
Vasta pari tuntia sitten se oli lakannut, rajuilma tyyntynytja toisiaan seuraavat tuulenpuuskat tauonneet, — viimeisetkinjälkivihurit olivat jo ohi.
Mutta meri ei tahtonut talttua. Ei sovi meren syvyyksiä noin vainliikkeelle panna ja sitten rynnätä tiehensä. Huoneita korkeampinavyöryivät silmänkantamattoman pituiset aallot toinen toisensajälkeen, vaahtoharjaisina nousten ja pauhinalla vaipuen. Merenmylvinän kuuli kaupunki ja ranta; rehennellen ja kumeasti jyristen seriehui, niin että tuntui aivan siltä kuin koko manner olisi kulkenutkaukaisia ulapoita kohti.
Joka kerta, kun aallot kaikella voimallaan ryntäsivät vasten vuorta,pärskähti kuohu monen sylen korkeuteen. Kauempaa näytti siltä kuinolisivat tarujen valkeat merenhenget tahtoneet ponnahtaa juuri silläkohden maalle. Mutta ainoastaan jotkut suolaiset pärskeet kohosivatylös asti, ne löivät poikaa vasten kasvoja siinä hänen seisoessaanliikahtamatta paikaltaan.
Sanottiin yleensä, että vain pahin länsituuli sai meren kuohunnousemaan näin korkealle, nyt se tapahtui, vaikka ei tuullut enäälainkaan. Ja sen oli nähnyt ainoastaan hän yksin.
Kaukana lännessä yhtyivät taivas ja meri hehkuvassa auringonlaskussa. Näytti kuin olisi siellä ollut rauhan kultainen maa; kaikkinuo tummat vaahtoharjaiset aallot, jotka vyöryivät sieltä niin kaukaakuin silmä kantoi, olivat karkoitettuja kapinoitsijoita, ne saapuivattoinen toisensa perästä, joukossa, joka karjui vastalauseita tuhansinäänin.
Juuri nyt oli värien eroitus selvin, nyt ei ollut mitään tasoitustaolemassa, ei yksikään punainen säde enää ulottunut tänne saakka.Tuolla oli lämmin hehku, täällä kylmä mustansini yli meren jalumisohjuisen maan. Se, minkä kaupunkia saattoi kukkulalta nähdä,supistui ja tuli yhä pienemmäksi joka kerta, kun hän käänsi katseensaulapalta sinne päin. Mutta joka kerta hän myöskin tunsi yhä enemmänlevottomuutta; tämä ennusti jotain pahaa, tulisikohan todellakinvielä jotain lisää? Hänen mielikuvituksensa oli kiihoittunut jayönvalvoja kun oli, ei hänellä ollut lainkaan vastustuskykyä.
Loisto tuolla ulapalla alkoi sammua, kaikki värit häipyivättasaisesti. Ärjyntä alhaalta, josta meren hirviöt tahtoivat päästäylös,