Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Kokoelmasta Nye fortaellinger suomensi Martti Raitio
WSOY, Porvoo, 1916.
Harald Kaas oli tullut kuudenkymmenen vuoden ikään. Hän ei enääviettänyt raisua nuorenmiehen-elämäänsä, joka oli hyljeksinytkaikkinaista arvostelua ja harkintaa. Hänen huvipurttaan ei enäänähty rannikolla kesäisin, hänen talvimatkoistaan Englantiin jaetelään oli tullut loppu, eikä häntä edes klubissaan Kristianiassaenää nähty kuin harvoin.
Ei myöskään hänen sankarivartalonsa enää tarvinnut kumartua ovissaniinkuin entisinä aikoina; hän oli pienentynyt. Länkisäärinen olihän aina ollut, mutta polvien väliaukko oli nyt tullut suuremmaksija pyöreämmäksi. Selän herkulesmainen kaarre oli myöskin tullutpyöreämmäksi; hän kulki kumarassa. Hänen otsansa oli ennen ollutleveimpiä; kenenkään toisen hattu ei ollut sopinut hänelle. Muttanyt se oli kaikkein korkeimpia. Hänellä nimittäin ei ollut tukkaajäljellä muuta kuin pienet tupsut korvallisilla ja ohut seppeleniskassa. Nyt tarttui hän pikariin mieluimmin molemmin käsin, sillähänen kätensä vapisivat. Hampaatkin, jotka olivat olleet pienet,mutta vahvat ja tupakan mustaamat, alkoivat putoilla.
Kun hänen piti sanoa "hiis vieköön", niin hän sanoi "hiish vieköön".Kämmeniänsä hän aina oli pitänyt puoleksi suljettuina, ikäänkuinjotakin niissä kantaen; nyt hänen käsivartensakin koukistuivat eikähän enää voinut ojentaa niitä suoriksi. Vasemman käden sakarisormenoli muuan tappelutoveri, jonka Harald Kaas löi lattiaan, palkinnoksipurrut poikki. Kaas oli maksanut kohteliaisuuden pakoittamalla kälminnielaisemaan sormen. Nykyään Kaas kernaasti istui sormentynkäähieroskellen. Usein johtui tästä puhe hänen mainetekojensa tarustoon,joka kasvoi ja kasvoi, sikäli kuin hän vanheni ja pysyi aloillaan.
Hänen pienet, viekkaat silmänsä olivat syvällä päässä ja katsoivatjokaista raskaan kiinteästi. Hänen olemuksessaan oli voimaa ja mahtiaja hänen kallossaan kiehuvaa järkeä; niinpä hän muun ohessa olietevä mekaaninen kyky. Hänen järkähtämätön itseihailunsa ei ollutvailla suuruutta, ja voiman vuoksi, jota hänen sekä ruumiinsa ettähenkensä tiukkui, häntä pidettiin merkkihenkilönä, erikoisihmisenä.Minkävuoksi hänestä ei tullutkaan enempää?
Hän asui kartanossaan Hellebergenessä. Tilaan kuului suuria metsiäpitkin rannikkoa ja ulkotiloja sisämaassa joiston varrella. Kerrantila kuului Kurtien suvulle, ja nyt se oli tullut näille takaisin,sillä kaikki tiesivät, että Harald Kaas ei ollut mikään Kaas, vaanKurt. Hän kokosi tilan jälleen yhteen, ja hänen tässä käyttämistäänkeinoista ja tempuista voitaisiin kirjoittaa kokonainen kirja.
Tilan päärakennus sijaitsi lahdelle päin. Lahtea reunusti sikermäsaaria; niiden takana oli vielä saaria ja lopuksi aava meri.Suhteettoman pitkässä rakennuksessa, joka oli rakennettu uudestaanvanhalle linnanvallille, oikea siipi vain puolitekoisena vasen HaraldKaasin asuntona, — siinä hän eli elämäänsä. Rakennuksen molempiasiipiä yhdisti kaksi umpinaista, aivan samanlaista verantaa, joidenpäissä oli portaat. Omituista kyllä verannat eivät olleet meren, siisetelän puolella, vaan peltojen ja metsäin, siis pohjoisen puolella.
Talon molempain siipien välillä oli sisällä puolueeton alue,nimittäin tilava ruokasali ala- ja suuri tanssisali yläkerrassa.Viime vuosina ei kumpaakaan näistä huoneista oltu käytetty.
Harald Kaasin asunnon ulkokoristeena oli valtava, julmasarvinenhirvenpää, joka oli naulattu ver