Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Nuorisolle
Kirjoitti
Immi Hellén
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1896.
Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki.
1
Pohjatuuli oli äitynyt myrskyksi. Aavalla merellä, joka silloinoli jäässä, levitti se mahtavat siipensä ja lensi sitten Helsinkiäkohden hurjaa vauhtia. Näyttipä siltä kuin olisi se päättänytpaiskata kumoon kaikki taivasta tavoittelevat kivimuurit. Muttalujina seisoivat ne perustuksillaan ja ainoastaan lunta katoiltasai raivostunut tuuli temmatuksi kylmään helmaansa. Sitä se sittenlennätteli pitkin katuja, heitteli vastaan tulijoille vasten kasvojaja turkinkauluksen allekkin tunki. Esplanaadille päästyään sai senuoret vaahterat kumartamaan itseään ja hyökkäsi sitten Runeberginpatsaan kimppuun. Mutta se ei kumartanut. Puhui siinä myrsky tylyäkieltään metallimiehen korvaan, joka ei näyttänyt kuulevan sitä. Eikäkuulleet sitä kesän kukkasetkaan, jotka patsaan juuressa nukkuivathangen alla. Toisellainen oli se tuuli oleva, joka heidät oli saapahereille — lempeänä liikkuisi se mailla laulaen uuden elämän ihanaalaulua sortuneille.
Mutta olipa siellä kuitenkin aivan lähellä pieni kalpeakukkanen, joka kuuli ja tarkasti seurasi myrskyn riehuntaa.Pohjoisesplanaadilla Runebergin patsaan kohdalla oli kivitalonensimmäisessä kerroksessa ikkuna, jota paksut varjostimet peittivät.Sieltä takaa loisti himmeä valo talvisen iltapäivän hämärään jasiellä lepäsi pieni, kalpea Aune vuoteessaan. Pehmeä oli vuode jakoko huone niin pehmeä ja lämmin kuin linnunpesä, johon emä onrinnastaan hienoimmat untuvansa nokkinut. Ja kuitenkaan äidin käsi eiollut sitä vuodetta valmistanut, sillä se oli jo aikoja sitten maassamaatunut. Aune oli vasta muutaman viikon vanha, kun äiti kuoli. Nytoli hän jo kohta kolmentoista ja tämän ikänsä kaiken oli hän ollutsairaana. Enimmät ajat oli täytynyt maata vuoteessa, väliste kun oliparempi, nostettiin pyörätuoliin. Jalkoja täytyi varoa. Niissä oliluumätä. Käveltäisiköhän niillä milloinkaan?
Se päivä oli taas ollut vaikeampi. Niin huonolla säällä kolottijalkoja aina pahemmin. Toinen olisi niitä tuskia kärsiessään jovaikeroinutkin, mutta Aune makasi aivan hiljaa. Lumivalkoistenlakanain välistä näkyi vaan laihat ja surkastuneet, mutta kuitenkinsuloiset kasvot, joita tummat kähärät ympäröivät. Ja suuret, tummat,äärettömän surulliset silmät katselivat arasti ikkunaan päin, jotapohjatuuli kolkutteli.
Sinä päivänä oli Aune kokonaan unohtanut oman kipunsa. Koko päivänoli hän ajatellut sitä pientä poikaa, josta Leena kertoi aamullatehdessään tulta uuniin, sitä pientä kerjäläispoikaa kaukanaPohjanmaalla, josta sanomalehdissä oli kerrottu. Uupui taipaleelle,sinne jäi hankeen. Tuisku peitti niin, ettei jäänyt näkymään muutakuin toinen käsi ja vähän repaleista nutunhihaa. Muuten ei olisilöytynytkään. Yksinään kuoli pimeään yöhön myrskyn raivotessa noinjuuri kuin nytkin.
Aune kuuli selvästi tuskanhuutoa ja valitusta myrskyn äänessä. Ehkäse olikin tullut tänne kertomaan, että siellä taas oli joku lumiinpeittymässä. Tullut vaatimaan apua parempiosaisilta ja senvuoksikolahutti hänenkin ikkunaansa. Voi, jospa hän vaan olisi terve, eipähän silloin viruisi untuvapatjoilla toimetonna! Mutta eipä hän nytvoinut muuta kuin itkeä päänalaisensa märäksi ja puristaa hentosetsormensa ristiin peitteen alla ja koko sielullaan pyytää taivaallistaIsää suuresta armostaan auttamaan kaikkia onnettomia maailmassa.
Leena hiipi sisään varpaillaan, luuli Aunen nukkuvan. Teki taastulta uuni