Pariisilaisia kuvia
Kirj.
Alphonse Daudet
Suomentanut
K. Halonen
Oulussa,H. W. Marjamaan kirjapainossa,1909.
I. Proloogi.
II. Rouva Heurtebise.
III. "Rakkauden uskontunnustus."
IV. Italiatar.
V. Laulajapari.
VI. Väärinkäsitys: Vaimon ajatuksia.
VII. Väärinkäsitys: Miehen ajatuksia.
VIII. Tahallinen pahoinpitely.
IX. Bohème.
X. Katkelma erään naisen kirjeestä ystävättärellensä.
XI. Suuren miehen leski.
XII. Valehtelijatar.
XIII. Kreivitär Irma.
XIV. Mitä koruompeluksiila reunustettu hännystakki tiesi kertoa.
I. Proloogi.
Saako taiteilijat mennä avioliittoon?
Kaksi ystävystä, runoilija ja maalari, istuivat, syötyään ensin yhdessäpäivällistä, iltaa kuvaamon sohvalla. He olivat sytyttäneet sikaarinsaja juttelivat.
Oli hetki, joka hyvin sopi luottamuksille ja tärkeille tiedonannoille.Lampun loistoa himmensi varjostin ja se levitti huoneeseen ainoastaanheikon valaistuksen — suloisen hämärän, joka erikoisesti houkutteleetuttavalliseen keskusteluun. Tuskin ainoa valojuova lankesi seinilletaidokkaasti ja maukkaasti asetetuille päähineille, verhoille jatauluille. Lasikaton lävitse näkyi tummansininen iltataivas.
Puolipimeässä, joka huoneessa vallitsi, ei voinut selvästi eroittaakun yhden taulun — nuoren naisen muotokuvan, jolla oli viisaat silmätja hienosti muodostettu suu vedettynä henkevään hymyyn, ikäänkuinhän olisi ymmärtävästi puolustanut miehensä telinettä ja maalilautaanarreja sekä vastustajia vastaan. Kuvassa oli hän eteenpäin nojallaankuin olisi tahtonut kuunnella kaikkea, eikä kadottaa ainoatakaan sanaasiitä mitä hänelle sanotaan. Kamiinin lähellä oli pieni matala tuoli jamatolla lapsen pieni kenkäpari — todistus, että perheessä oli olemassamyöskin lapsi. Tuo nuori äiti oli myöskin todellisuudessa äsken mennytlapsineen nauraen ja leikitellen kuvaamon vieressä olevaan huoneeseen,missä lapsi piti asettaa sänkyyn.
Kaikki tässä taiteilijakodissa todisti hiljaista ja rauhallistaperheonnea. Runoilija oli kerrassaan hurmaantunut ja antoi tämäntunteensa purkautua sanoiksi.
"Sinä olet niinmuodoin menetellyt oikein", sanoi hän kääntyenystäväänsä. "Löytyy vaan yksi laji totista ja oikeata onnea. Yksiluulee sen saavuttavansa yhdellä, toinen toisella tavalla, mutta onnion toki yksin ja ainoastaan avioliitossa. Sinun pitää toimittaa minutnaimisiin!"
Maalari: En, en ikinä! Siihen minä en suostu. Ole hyvä ja menenaimisiin omin neuvoinesi jos sinua huvittaa. Minä en sekoita itseänisellaisiin tekoihin.
Runoilija: Ja miksi et?
Maalari: Siksi — siksi että taiteilijoiden, niinmuodoin myöskinrunoilijoiden, ei koskaan pitäisi mennä naimisiin.
Runoilija: No, sepä on todellakin liian ankarata! ja sen sinäuskallat sanoa! Sinä! Eikö lamppu sammu ja muurit muserru yhteen sinunsyntisen pääsi ylitse? Ajattelehan toki, onnettomuuden ihminen, ettäolet minun suonut katsella tässä aivan häiritsemätöntä avio-onnea! Oletherättänyt sielussani melkein kateuden tunnetta ja nyt kiellät minuahalaamasta samaa onnea? Oletko ehkä sydämettömän rikkaan kaltainen,joka kaksin kerroin nauttii omasta hyvinvoinnistaan kun näkee toistenkärsimyksiä ja hätää, ja vasta perinpohjin tuntee mielihyvää istuessaa