Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Wilkie Collins
Suom. Niilo Lehto
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Ahjo,1921.
Juusela & Levänen kirjapaino ja kirjansitomo.
"Hoi! Tallirenki hoi! Hoi!"
"Rakas ystäväni, minkätähden et soita soittokelloa?"
"Ei ketään ole pihalla. Kummallista. Huuda vielä toistamiseen!"
"Tallirenki hoi! Tallirenki hoi!"
Toinen huutoni kaikuu tyhjässä pihassa, eikä kukaan herää — huutoni eivaikuta mitään. Minun voimani ovat lopussa, en tiedä mihin onryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolantyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidelläkiinni, ja lisäksi on vielä eräs nainen, josta minun myöskin onpitäminen huolta. Vielä on minun lisättävä, että toinen hevosista ontuuja että nainen on minun vaimoni.
Te kenties kysytte, kuka minä olen.
Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään, eikukaan tule tervehtimään meitä. Sallikaa minun siis esitellä itseni javaimoni.
Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljänkymmenenvuoden vanha — ei mitään virkaa — maltillinen valtiollisissakysymyksissä — pituudeltani keskinkertainen — valkoverinen —luonteeltani tasainen — rikas.
Vaimoni on ranskalainen. Hän oli neiti Clotilde Delarge, kun meidätensikerran toisillemme esiteltiin hänen isänsä talossa Ranskassa.Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syyrakkauteeni oli se, ettei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan.Saattaa olla, että minä sen vuoksi rakastuin häneen, koska kaikkiystäväni sanoivat minulle, että juuri hän oli se nainen, joka minunsopi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrsFairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka,tumma; lisäksi heikkohermoinen, helläsydäminen, romantillinen; kaikissamielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainenhuomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä sitä sen paremmin kuintekään. Jollain kummallisella tavalla me sovimme toisillemme. Me olemmeolleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meilläole lapsia? Minä en tunne mielipiteitänne, mutta minä pidänavioliittoani onnellisena — ylimalkaan.
Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneetravintolan pihaan, ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä japidellä hevosia?
Enimmäkseen me asumme Ranskassa — siinä maatalossa, jossa minä javaimoni ensimmäisen kerran näimme toisemme. Joskus muutteeksi käymmeystäviemme luona Englannissa. Me olemme juuri sellaisella matkalla.Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja omistaa mitäkauneimman kartanon Sommersetshiressä. Me olemme saapuneet hänenFairleigh Hall nimiseen taloonsa metsästysajan loppupuolella.
Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivänä, joka on määrättymerkkipäiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet FairleighHalliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevostaystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet sellaista kunniaa;sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä siitälukua. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme, ja merakastamme raikasta kevätaamua ja ihanaa, viljavaa englantilaistamaakuntaa, joka kaikkialla ympäröi meitä. Niin kauan kuin metsästysonnistuu, seuraamme me mukana. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu— kun aika kuluu ja kärsivälli