Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Heinrich Zschokke
Suomensi Samuli S. [Kriegerische Abenteuer eines Friedfertigen.]
Otava, Helsinki, 1902.
1. Yhdeksänneljättä täyttänyt. 2. Kirje. 3. Ero. 4. Matka Magdeburgiin. 5. Pahoja aavistuksia. 6. Takaisin. 7. Nimitetty sotapapiksi. 8. Yliadjutantiksi. 9. Kaarlo Suuren armeija marssii.10. Voittoisa kahakka.11. Toinen kahakka ja sen seuraukset.12. Jatkoa.13. Sotavankeus.14. Yhteen yhdytään.15. Karkuri.16. Tallirenkinä ja kuskina.17. Murhaa ja miestappoa taas.18. Vaarallista seuraa.19. Ihana aamurusko.20. Päivä nousee.
1. Yhdeksänneljättä täyttänyt.
Vuonna 1806 lokakuun 6:na täytin minä yhdeksänneljättä vuotta. Minäasuin silloin katonrajaisessa ylioppilaskamarissa Berlinissä. Olisunnuntai. Minä heräsin kirkonkellojen kuminaan, ja kylmä väristyspuistutti minua. Voi sinuasi, ajattelin minä! Vuoden perästä olet joviidennelläkymmenellä!
Yhdeksäntoista-vuotiaana odottelee nuorukainen vielä mielihyvällä20-vuotisen arvokasta asemaa, sillä niinkauan kuin ikäluvun edessävielä seistä törröttää pelkkä ykkönen, pitää maailma häntä yhä vaankykenemätönnä kaikkeen sellaiseen, mihin hän itse mielestänsä on johyvinkin ovela. — Yhdeksänkolmatta vanhana hän jo hieman sekavintuntein odottelee kolmannen kymmenen täyttymistä. Elämän helyt ja hesutovat häneltä silloin jo tiessään. — Mutta neljäkymmentä! Niinneljäkymmentä, ja virkaa vailla ja ilman elämän kumppalia!
Tällaisessa asemassa olin minä nyt, enkä totisestikaan minä ollutsiihen itse syypää. Ja minä nyt itsekseni päätin: vanhain-poikainarvoisassa ritarikunnassa minä en aio koskaan olla yli 39:n enkämilloinkaan alle 38:n, en, vaikka tulisin 89 tai 99 vuotta vanhaksi.
Tehtyäni tämän epätoivoisen, jospa varsin järkevänkin, päätöksen,nousin minä ylös ja otin juhlapukuni esille, vaikka, niinkuin josanoin, sydän kirpeätä tuskaa täynnä.
Pian neljäkymmentä, ja yhä yksin! Ei vieläkään muuta kuin poloinenteologian kandidaati, ilman virkaa, ilman tietoakaan virasta! Ei ollutminun onnistunut saada edes opettajanpaikkaa kaupunginkoulussa. Mitänyt on koko minun opistani ja 30-vuotisesta ahkeruudestani ja minun,sen uskallan sanoa, nuhteettomasta elämästäni? Ei minulla ollutsukulaisia, ei puolustajia, ei suosijoita. Yhä minä vieläkin, viikostaviikkoon, mittailin katuja, käyden antamassa yksityistunteja,pysyäkseni hengissä tässä ilottomassa maailmassa. Lomahetkinä olinkirjailija, kyhäillen sanomalehtiin ja kalentereihin. Se on sentäänraskasta työtä. Runotarteni korutuotteista maksoivat kustantajatminulle vaskirahassa.
Kaikkialla minusta sentään pidettiin; minua kiitettiin taitavaksimieheksi, mutta auttamaan ei ryhtynyt minua kukaan; korkeintaan minuajoskus kutsuttiin vieraisin. Voi teitä, te nuoruuden ihanat unelmat, —minne olittekaan häipyneet! Niin moni, joka ei ollut työtä tehnyt javaivaa nähnyt, kokoili nyt kultaisia satoja. Nämä ne surkuttelivatminua. Olisivat kernaammin saaneet vihata.
Ja herttainen Fredrika, voi sentään! Toivoa vailla hän yhä edelleen oliminulle uskollinen. Hänenkin oli määränsä kuihtua kuin alppivuorillakukka, yksinäisyydessä.
Tässä kiertyi kyyneleitä silmiini. Minä antausin kokonaan apeutenivaltaan. Minä itkeä nyyhkytin kuin lapsi. Olisi se isä vainaja edesopettanut minulle jotain käsityötä!
Fredrika oli nyt yhdeksän ajast'aikaa ollut minun kihlattunamorsia