E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Suomentanut Viljami Ventola
Helsingissä,Suomen Sos.-dem Nuorisoliiton kustannuksella,1919.
Savon Kansan Kirjapaino Osakeyhtiö.
1.
Meri hymyi…
Lauhkean tuulen hellät hyväilyt synnyttivät meren pintaan hienonväreen, mihin auringon häikäisevä loiste heijastui kultaisenakimmeltäin kohti taivaan sineä. Taivaan ja meren väliseen avaruuteenkaikui laineitten ilakoiva loiske, kun ne viskautuivat hiekkasärkänmatalaan rantaan. Tuo laineitten synnyttämä omituinen sävel auringonloisteessa päilyvän meren kera sulautui lakkaamattomaan ailahteluun,täynnä sopusointua ja elämäniloa. Aurinko onnellisena paistoi täydeltäterältään, ja meri puolestaan riemuitsi ollessaan tuon säteilynkuvastimena.
Tuuli leppoisana viilsi meren mahtavaa, sileätä pintaa ja aurinkopoltti sitä tulisäteillään; huoaten syvään se näihin hyväilyihinkyllääntyneenä hengitti tuohon tukahduttavaan ilmaan kirpeätäsuolatuoksuaan. Vihreähköt laineet vyöryivät keltaiselle hiekallejättäen jälelle valkean vaahtonsa, mikä sähisten suli kuumaan hiekkaanja kastoi sen. Pitkähkö, kaita maakaistale muistutti rannalta mereenkaatunutta suurta jättiläistornia. Sen terävä huippu ulottui pitkällekimmeltävän meren äärettömyyteen, kun taas perusta katosi kauasetäisyyteen sumun peittämään mannermaahan. Sieltä toi tuuli tullessaanummehtuneen löyhkän, mikä tuntui selittämättömältä täällä puhtaan,aavan meren helmassa kirkkaan-sinisen taivaan alla.
Kalansuomujen peittämään hiekkaan pistetyt puiset paalut ja niihinripustetut kalaverkot loivat omituisia varjokuvia maahan. Hiekallamakasi rinnakkain joukko suuria veneitä ja näiden joukossa yksi pienivene. Näytti kuin rantaa huuhtovat laineet olisivat tahtoneethoukutella ne puoleensa.
Airot, köydet, pärekopat ja tynnörit olivat sikinsokin maakaistaleellaja keskellä kaikkea tätä sekasotkua kohosi pajunoksista, puunkaarnastaja kaislasta rakennettu kalastaja-maja. Oksaisella tukilla ovenedustalla näkyi saapaspari pohjat käännettyinä taivasta kohti. Ylinnäkohosi tanko ja sen päässä tuulessa liehuva punainen vaatekaistale.
Erään veneen varjossa makasi Vasili Legostew, kauppiasGrebentschikoffin kalastamon vahti. Hän loikoili vatsallaan nojatenpäänsä käsien varaan ja tähysteli tarkkaavaisena meren takaa etäältähäämöittävää rantaa. Kaukana merellä näkyi nimittäin pieni musta pisteja Vasili riemuitsi nähdessään sen yhä suurenevan ja lähestyvän.
Hän siristi silmänsä suojaksi auringon säteiltä ja meren kimaltelulta.Se oli Malva. Hän tulee, nauraa houkuttelevana, syleilee voimakkaillaja pehmeillä käsivarsillaan, suutelee ja lopuksi hän kertoo uutisiatuolta rannikolta niin äänekkäästi, että kalalokit pelosta lähtevätlentoon. Sitten keittävät he maukkaan kalakeiton, ottavat viinaryypyn,kierivät jutellen, hellästi toisiaan hyväillen rannan hiekassa japimeän tullen valmistavat he teetä itselleen, juovat sen maukkaittenleivosten kera mennen sitten levolle.
Tällaista on heillä joka sunnuntai ja pyhinä keskellä viikkoa. Varhainaamulla, päivänkoitteessa soutaa Vasili sitten tytön takaisin rantaanyli uinuvan veden. Malva istuu silloin uneliaana peräsimessä, hänpuolestaan soutaa tyttöä katsellen. Tyttö onkin silloin tavallisestierittäin hupaisa, hupaisa ja herttainen kuin kylläinen kissanpoikanen.Kenties vaipuu hän tällöin alas penkiltä veneen pohjalle, nukahtaasiihen keräksi kyyristyneenä. Niin käy tytölle usein…
Tänä päivän