Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
P. Päivärinta
Yrjö Weilin, Helsinki, 1903.
Pikku Mari.
Käkelän pikku Kerttu.
Tukkimetsässä.
Pullo-Heikki.
Kilpelän veljekset.
Ritulan Siina.
Oli kaunein kesäsydän. Auerta oli ilmassa ja auringonlämpö, ikäänkuinsuudellen maaemoa, loihti sen povesta kaikellaista kauneutta esiin.Nurmi vihannoi rehevänä, tumman viheriänä, ja rehevää oli muukinkasvullisuus. Sinivuokot, voikot ja muut kukkaset heloittivat kaikessakauneudessaan.
Ihana ilma houkutteli minut ulos. Lähdin maantietä myöten tavallistapitemmälle kävelymatkalle. Tiellä ei näkynyt laisinkaan ihmisiä, sillämaamiehet olivat kaikin mikä missäkin työssä. Olin kävellyt noinkolmisen kilometriä, kun tapasin maantienojan partaalla istumassa noinkahdeksanvuotiaan tyttösen. Tytöllä oli kaunis keltainen, pitkä tukka,mutta se oli aivan ruokkoamatonna ja riippui hartioilla valtoinaan.Hänen kasvojensa piirteet olivat kauniit ja terävät, silmät vilkkaat,mutta vaatteet hyvin repaleiset; hame paikoin melkein vyötäreisiin astihalki.
Kun olin tullut tytön kohdalle, sanoi hän iloisesti: »hyvää päivää.»
Seisahduin.
»Kenenkäs lapsia sinä olet?» kysyin.
»Niin, ettekö tunne minua», sanoi tyttö, nauraa kiherrellen ja väännelläkiemuroiden itseään.
»En todellakaan tunne sinua», vakuutin.
»Nyt narraatte minua, ihi, hi», sanoi tyttö nauraa hihittäen.
»Kyllä se on totta, etten tunne sinua; mutta voithan nyt sanoa minulle,kenen lapsia olet, että vasta tuntisin sinut.»
»No senhän minä olen Kalasen-Iskon tyttö. Tottahan tunnette vanhempani.»
»Kyllä tunnen. Onko vanhemmillasi montakin lasta?»
»Onhan meitä neljä, ja minä olen vanhin.»
»Onko teillä oma talo?»
»Eikä ole. Tuolla Rakolan puhdossa me asumme eräässä talossahuonemiehinä.»
»Ovatko vanhempasi rikkaita vai köyhiä?» kysyin, vaikka tiesinhän jo,etteivät he suinkaan rikkaita olleet.
»Sitäpä en minä tiedä, mutta arvelen, ettemme taida kovinkaan rikkaitaolla —i—hi—. Mihin te nyt olette menossa?» Näin sanoen katsoi tyttöminua lempeän veitikkamaisesti silmiin.
»Lähdinpähän vaan huvikseni kävelemään. Mutta etpä sinäkään tunneminua.»
»Tunnenpa, tunnenpa —i—hi.»
»Sanopas, mistä olen?»
»Tuolta kirkon kohdalla olevasta talosta.»
»Kirkon kohdalla on monta taloa.»
»Siitä keltaisesta —i—hi—hi, ettekös olekin?»
»Siitä olen, oikeassa olet.»
»Enkös tuntenutkin —i—hi.»
»Tunsit, tunsit. Mutta mikäs se sun nimesi olikaan?»
»Mariahan se on vain.»
»Onko se mikään vain? Se on kylläkin kaunis nimi noin sievälletyttöselle.»
»Enhän minä ole mikään sievä. Minulla on näin resuiset vaatteet», sanoityttö ja katseli repaleisia verhojaan.
»Kyllä silti tyttönen voi sievä olla, vaikkei olekaan eheitä ja kauniitavaatteita», sanoin häntä lohdutellen.
Seurasi tovi äänettömyyttä.
»Ettepä arvaa, mitä täällä minun helmassani on», sanoi tyttö, taasenkinilostuen, ja katsoi hymyssä suin veitikkamaisesti minua silmi