Kirj.
Edgar Rice Burroughs
Englanninkielestä suomentanut
Alpo Kupiainen
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1925.
Ensimmäinen osa
I. Haaksirikkoinen.
II. Villi-ihmiset
III. Pikku Eden
IV. Kuoleman kynnyksellä
V. Herääminen
VI. Valinta
VII. Etsivä Thandar
VIII. Nadara jälleen
IX. Etsijä
X. Jälkien loppupää
XI. Vangiksi
Toinen osa
I. Kuningas Isonyrkki
II. Kuningas Thandar
III. Suuri Nagoola
IV. Taistelu
V. Nadaran ryöstö
VI. Etsintä
VII. Ensimmäinen perämies Stark
VIII. Villit
IX. Veneen rakentaminen.
X. Pääkallonmetsästäjät
XI. Pelastus
XII. Merirosvo
XIII. Kotimatkalla
Haaksirikkoinen
Otuksen himmeä hahmo häämötti vain epäselvänä täplänä taustallakohoavan metsän varjoja vasten.
Nuori mies ei erottanut ulkopiirteitä, joista olisi saattanut päätellä,oliko siellä eläin vaiko ihminen.
Hän ei nähnyt silmiä, mutta oli varma, että väijyvät silmät tähystiväthäntä tuosta äänettömästä rykelmästä.
Jo neljännen kerran otus oli pimeän tullessa hiipinyt metsän reunaan —jo neljättä kertaa niiden kolmen hirvittävän viikon aikana, jotka hänaaltojen maalle heittämänä oli viettänyt tällä autiolla rannalla, hänkauhuissaan tarkkaili metsän laidassa väijyvää varjomaista hahmoa.
Se ei ollut kertaakaan häntä ahdistanut, mutta kun pelko teki hänenmielikuvituksensa sairaloisen herkäksi, näytti se illan pimetessähiipivän yhä likemmäksi — odottamistaan odottaen hetkeä, jolloin hän eipitäisi varaansa.
Waldo Emerson Smith-Jones ei ollut ylettömän rohkea mies. Hänet olikasvatettu esi-isiensä erinomaisen hienossa, Back-lahden rannallasijaitsevassa talossa ylisivistystä ja liioiteltua henkevyyttäuhkuvassa ympäristössä.
Hänet oli opetettu halveksien suhtautumaan kaikkeen, mistä tuoksahtiruumiillista voimaa — kaikki sellainen oli sivistymätöntä, raakaa,alkeellista.
Hän oli kaivannut vain jättiläisälyä — hän ja häntä hellivä äiti — jaheidän toiveensa oli täyttynyt. Yhdenkolmatta ikäisenä Waldo oli elävätietosanakirja — ja jotakuinkin yhtä lihaksinen kuin sekin.
Pelosta vapisten hän nyt vetäytyi ihan vedenrajaan niin kauaksikammottavasta metsästä kuin suinkin pääsi.
Kylmiä hikikarpaloita kihosi hänen pitkän, hontelon, lähessadanyhdeksänkymmenen sentimetrin mittaisen vartalonsa jokaisestahuokosesta. Hänen laihat kätensä ja jalkansa vapisivat kuinvilutautisen. Tavantakaa hän yskäisi — juuri se yskä olikin pakottanuthänet tälle kovaonniselle merimatkalle.
Hänen kyyrötellessään hietikolla, kauhun laajentamat silmät levällääntuijottaen pimeään yöhön, vieri isoja kyyneliä hänen kuihtuneilla,kalpeilla poskillaan.
Vain vaivoin hän sai hillityksi melkein ylivoimaisen halun kirkaista.Hänen mielensä valtasi hyödytön katumus sen tähden, ettei hänollut jäänyt kotosalle odottamaan lääkärin ennustamaa, riuduttavaakuolemaa, joka olisi ainakin ollut rauhallinen, eikä sellainen karkeanväkivaltainen loppu, joka häntä nyt uhkasi.
Tämä eteläisen Tyynenmeren veltto