Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suomennos ["Synnöve Solbakken"].
Weilin & Göös, Jyväskylä, 1879.
Suuressa laaksossa toisinaan sattuu olemaan korkeampi paikka, johonauringon säteet vapaasti sattuvat aamusta aina myöhään iltaan asti. Ne,jotka asuvat tunturien juurella ja harvemmin saavat päivän paistetta,sanovat sellaista paikkaa päiväkummuksi. Se, josta seuraavassakerrotaan, asui sellaisella kummulla, jonka mukaan talokin nimitettiin.Siellä lumi syksyllä viimeiseksi peitti maan, sieltä se myöskinkeväällä ensiksi suli.
Talon omistajat olivat Haugiania ja sanottiin lukijoiksi, koskaraamatun lukeminen heille oli tärkeämpi kuin muille ihmisille. Isäntäoli Guttorm ja emäntä Karina; heille syntyi poika, joka heiltä kuoli,eivätkä he kolmeen vuoteen tulleet ristinmaljalle. Tämän ajan kuluttuasyntyi heille tyttö, jonka he nimittivät pojan mukaan; tämä oli ollutSyvert, ja tyttö kastettiin Synnöve'ksi, koska he eivät löytäneetSyvert'in mukaisempaa nimeä. Kun tyttö kasvoi suuremmaksi, sanoivatkaikki, ettei miesmuistiin niissä seuduin ollut kasvanut niin kaunistaimpeä kuin Synnöve Päiväkumpu. Ei hän juuri ijäkäs ollut, kun vanhemmatottivat hänen joka pyhä mukaansa kirkkoon, ehkei Synnöve'llä aluksiparempaa käsitystä kirkonmenosta ollut, kuin että hän luuli papinSlave-Penttiä parjaavan, tämä kun sattui istumaan aivan lähelläsaarnastuolia. Kumminkin isä tahtoi häntä mukaan, jotta se tulisihänelle tavaksi; ja äiti tahtoi samaa, koska ei tietoa ollut, mitenlasta sillä aikaa kotona hoidettaisiin. Jos talossa joku lampaan vuona,kili tahi porsas ei ottanut oikein menestyäksensä, niin se annettiinSynnövelle, ja sen äiti oli pannut merkille, että siitä hetkestä eläinkävi virkeämmäksi. Ei isä juuri uskonut sen siitä virkoavan, muttakaikessa tapauksessa oli yhden tekevä, kuka eläimen omisti, joska sevaan otti hyötyäksensä.
Toisella puolen laaksoa korkean tunturin juurella oli talo, nimeltäKuusela, siksi sanottu, koska se oli keskellä kuusikkoa, mikä oli ainoakoko seudussa. Tilan omistajan iso-isän isä oli ollut niitä, jotkaHolsteinissa odottivat venäläistä, ja siltä matkalta oli hän tuonutmonta muukalaista, eriskummaista siemenlajia kotiinsa. Nämä hän kylvikartanonsa ympärille; mutta ajan pitkään oli yksi toisensa peräänkuihtunut. Ainoastaan muutamista kuusen kävyistä, jotka, kumma kyllä,olivat mukaan sekaantuneet, oli noussut tiheä metsä, mikä nyt varjosikartanoa joka taholta. Holsteinissa-kävijä oli saanut nimen Thorbjörniso-isänsä mukaan, hänen vanhin poikansa taas oli Sæmund myöskiniso-isänsä mukaan ja niin olivat tämän talon omistajat ammoisistaajoista vuorotellen olleet Thorbjörn ja Sæmund. Mutta huhu kulki, ettäKuuselassa ainoastaan joka toinen isäntä oli onnen lapsi, eikä seThorbjörn-niminen ollut. Koska nykyiselle omistajalle, Sæmundille,syntyi esikoisensa, arveli hän sinne tänne, mutta ei juljennut rikkoasuvun vanhaa tapaa ja teki pojastansa sentähden Thorbjörn'in. Hän ehkäluotti siihen, että hän voisi poikaansa niin kasvattaa, että tämä saisivältetyksi sen loukkauskiven, minkä kulkupuhe oli asettanut hänentiellensä. Ei isä oikein varma asiasta ollut, mutta hän luulikumminkin huomaavansa pojassa rajua mielenlaatua. "Se pitää poisjuuritettaman," sanoi hän äidille, ja kohta kun Thorbjörn oli täyteenkolme vuotta, otti isä toisinaan vitsan käteensä, siten pakottaenpoikaa kantamaan kaikki halot paikallensa, ylösottamaan sitä kuppia,minkä hän äsken oli laattialle viskannut, silittämään kissaa, jota hänoli lyönyt. Mutta äiti mielellään läksi