E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Englannin kielestä suomentanut
Einari Merikallio
HelsinkiUrheilijain Kustannus-O.Y.1917.
Useita näytemattoja oli levitetty heidän eteensä lattialle — kaksibrysselmattoa, joita he aluksi olivat tiedustelleet, näytti, mihinsuuntaan päätös kallistuisi, samalla kun parikymmentä puhdasväristämallia hiveli heidän silmiään pitkittäen riitaa mieliteon ja lompakonvälillä. Liikkeen johtaja osoitti heille kunnioitusta itse palvelemallaheitä — tai osoitti hän sitä oikeastaan vain Joelle, sen nuori nainenkyllä tiesi, sillä olihan hän huomannut kuinka hissipoikakin oli ollutsuu auki kunnioituksesta heitä ylös saattaessaan. Eikä hän myöskäänvoinut olla huomaamatta, millaista kunnioitusta katujen kulmissaseisoskelevat poikaviikarit ja nuorukaisjoukot osoittivat Joelle tämänkävellessä hänen kanssaan erittäinkin hänen ja Joen asuntojenläheisyydessä kaupungin länsiosassa.
Mutta liikkeen johtajaa kutsuttiin puhelimeen, ja nuoren naisen ihanienmattojen toiveet ja kukkaron ikävät vaatimukset joutuivat syrjään vieläsuuremman mieleen kohonneen epäilyksen ja levottomuuden tieltä.
"Mutta minä en voi käsittää, mitä iloa sinulle siitä voi olla, Joe",sanoi hän lempeästi, mutta äänenpaino, jolla hän nuo sanat lausui,ilmaisi äskeistä epämieluisaa keskustelua.
Silmänräpäyksen ajan nuorukaisen poikamaisia kasvoja pimensi varjo,joka samassa vaihtui helläksi hohteeksi. Hän oli vasta poika,samoinkuin toinen oli vain tyttö — kaksi nuorta olentoa elämänkynnyksellä, vuokraamassa huoneustoa ja ostamassa mattoja yhdessä.
"Kannattaako siitä nyt huolehtia?" kysyi hän. "Sehän on viimeinenkerta, aivan viimeinen."
Hän katsoi nuoreen naiseen hymyillen, mutta tämä huomasi hänenhuulillaan kieltäymyksen tajuttoman kuiskauksen tapaisen huokauksen, jatuntien vaistomaisesti tuon naiselle ominaisen halun omistaa yksinpuolisonsa hän pelkäsi tuota asiata, jota hän ei ymmärtänyt, mutta jokaniin voimakkaasti oli vallannut miehen elämän.
"Tiedäthän, että ottelu O'Neilin kanssa tuotti viimeisen osan äidintalon velasta", jatkoi Joe. "Mutta se on ollutta ja mennyttä. Nytkinsaan tästä viimeisestä ottelusta Pontan kanssa sata dollaria selväärahaa — pyöreän sataisen; siinähän on vähän niinkuin pesänmunaa meidänmökkiin."
Mutta raha ei taivuttanut naisen mieltä. "Sinä varmaankin pidät siitä,tuosta — tuosta 'urheilusta', niinkuin sinä sanot sitä. Minkätähden?"
Joe ei löytänyt sopivia sanoja. Hän ilmaisi ajatuksensa käsillään,ikäänkuin hän olisi ollut toimessa, ja ruumiillaan ja lihastensaliikkeillä, ikäänkuin hän olisi ollut kilpailussa, mutta sanoin hän eivoinut kuvailla ottelun viehätystä. Hän koetti kuitenkin, vaikka aluksikatkonaisesti ilmaista mitä hän, sitä itselleen selvittelemättä, tunsikilpailun hurmiotilassa.
"Se vain on varmaa, Genevieve, että hyvältä tuntuu, kun on saanutmiehen semmoiseen asemaan, johon on halunnutkin, kun tämä on hehkunuthalusta iskeä molemmilla nyrkeillään ja kun ei päästänyt yhtään häneniskuaan tuntumaan, kun on itse antanut iskun ja hän alkaa hoippua jatarttuu kiinni vastustajaansa, ja kisatuomari irroittaa hänet erilleen,niin että voi käydä hänen kimppuunsa antaakseen hänelle lopulliseniskun, ja koko sali raikuu huudoista ja katsojat eivät pysy enääpaikoillaan ja kun tietää olevansa parempi mies ja pelanneensa selvääpeliä ja voittaneensa siksi, että oli parempi. Sen minä sanon, että…"
...