Kirj.
Theodor Fontane
Suomentanut [alkuteos: »Effi Briest»]
J. Hollo
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Oy,1924.
Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussaolleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkaspäivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puistonja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennusleveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle jasitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello jajonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat. Suunnilleenkaksikymmentä askelta kauempana, tarkoin kylkirakennuksen suunnassa,näkyi kirkkomaan kiviaita, pienilehtisen muratin kokonaan peittämänäja vain eräässä kohden suoden sijaa valkoiseksi sivutulle rautaovelle,ja sen takana kohosi ilmoille paanukattoinen torni, jonka hiljattainkullattu viirikukko kimalteli auringonsäteissä. Päärakennus,kylkirakennus ja kirkkomaan aita sulkivat hevosenkengän tavoin sisäänsäpienen korukasvitarhan, ja avoimeksi jäävällä puolella havaittiinlammikko rantaportaineen ja siihen kiinnitettyine venheineen sekä aivanlähellä keinu, jonka lauta riippui kummastakin päästä kahden nuoranvarassa — tukipylväiden seistessä jo hieman kallellansa. Mutta lammikonja pyörylän välimaalla seisoi kaksi valtavan suurta vanhaa plataania.
Herrastalon julkisivu, pengermä, jolla nähtiin aloesammioita japari pajutuolia, soi sekin pilvisellä säällä mieluisan ja samallakaikenlaista huvia tarjoovan oleskelupaikan, mutta helteisinä päivinäannettiin puutarhapuolelle ehdoton etusija. Niin tekivät varsinkintalon rouva ja tytär, jotka tänäänkin istuivat liuskakivikäytävänsyvässä varjossa, selän takana pari villiviinin kiertämää avointaikkunaa ja vieressä ulkonevat pienet kiviportaat, joiden neljäaskelmaa johti puutarhasta kylkirakennuksen välikerrokseen. Äiti jatytär olivat kumpikin uutterassa työssä, valmistamassa neliömäisistätilkuista koottavaa alttarimattoa; isolla pyöreällä pöydällä lepäsilukemattomia villa- ja silkkilankavyyhtejä sekasortoisena joukkionasekä niiden keskellä, väliaterian jäljeltä, pari jälkiruokalautasta jasuuri kaunis majolikakulho täynnä karviaismarjoja. Nopeasti ja varmastiliikkuivat naisten neulat, mutta äidin istuessa hievahtamatta työtänsätarkaten, tytär, jota mainittiin nimellä Effi, laski tavan takaaneulan kädestään, nousi ja suoritti kaikkien taiteen sääntöjen mukaankumarrellen ja ojennellen terveys- ja kotivoimistelun koko ohjelman.Oli ilmeistä, että hän antautui erikoisen mielellään näihin tahallaanhieman naurettaviksi muovaamiinsa harjoituksiin, ja kun hän siinäseisoi, kohotti hitaasti käsivartensa ja laski kämmenensä vastakkainkorkealle päänsä yläpuolelle, niin katsahtipa silloin äitikintyöstänsä, mutta aina vain vilkaisten ja salavihkaa, koska ei tahtonutilmaista, kuinka ihastuttavalta hänestä näytti oma tytär, — vaikkasellainen äidillisen ylpeyden liikahdus olikin täysin oikeutettu.Effillä oli yllään sini- ja valkoraitainen, puolittain mekkomainenliinapuku, johon vyötäryksen muodosti tiukalle vedetty pronssinvärinennahkavyö; kaula oli paljaana, ja niskaan ja hartioille levisi laajamerimieskaulus. Kaikessa, mitä hän teki, liittyivät toisiinsavallattomuus ja sulo, ja hänen nauravat ruskeat silmänsä osoittivatsuurta luontaista älykkyyttä, elämänhalua ja hyväsydämisyyttä. Häntänimitettiin »Pienokaiseksi», ja hänen täytyi asiaan suostua, koskahänen kaunis solakka äitinsä oli vielä kämmenenleveyttä pitempi.
Effi oli jälleen noussut ja käännähteli liikkeitään suor