E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Suomennos
Kuopiossa,Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa,1906.
Murehdimme äitiämme, joka oli syksyllä kuollut, ja olimme koko talvenmaalla, Katja, Sonja [lyhennykset nimistä Katariina ja Sofiia] ja minä.
Katja oli vanha perheenystävä, meidän kaikkein kotiopettaja jakasvattaja. Hänet muistan siitä saakka, kuin alan itseänikin muistaa,ja aina olin häntä rakastanut.
Sonja oli nuorempi sisareni.
Vietimme raskaan ja surullisen talven maatilallamme Pokrovskovissa.Säät olivat tuuliset ja kylmät, kinokset kohousivat ikkunoiden tasalle.Ikkunat pysyivät melkein aina himmeinä ja jäisinä. Emme voineet juurikoko talven aikana lähteä mihinkään ajelemaan emmekä kävelymatkoille,ani harvoin tuli vieraita meitä katsomaan. Ja jos silloin tällöin jokupistäysikin luoksemme, ei hän tuonut iloa eikä hilpeyttä kotiimme.Kaikkein heidän kasvoistaan kuvastui murhe, kaikki puhuivat hiljaisellaäänellä, aivan kuin olisivat pelänneet jonkun herättävänsä. Ei kukaannauranut, kaikki huokailivat ja usea itkikin nähdessään minut jaerittäinkin pienen Sonjan mustassa murhepuvussa.
Kodissamme vielä tuntui kuolema; kuolema, suru ja kauhistus oli vieläilmassa. Äidin huone oli lukittuna ja sydäntäni oikein vihlasi sitänähdessäni. Sittenkin oli siinä jotakin, joka veti minua katselemaantuota kylmää, tyhjää huonetta kulkiessani sen ohitse makuusuojaani.
Näinä aikoina olin seitsemäntoista vuotias, ja juuri kuolinvuotenansaoli äitini aikonut muuttaa kaupunkiin asumaan, voidaksensa täydentääkasvatustani. Äitini kadottaminen tuotti minulle syvää surua, muttatunnustaa täytyy, että paitsi tuota surua, tuntui kovin katkeraltanuorena ja kauniina, niinkuin kaikkien sanojen mukaan olin, viettäävielä toinenkin talvi turhaan maalla yksinäisyydessä.
Lopulla talvea oli tuo murheen, yksinäisyyden ja, suoraan sanoen,ikävystymisen tunne kasvanut jo niin voimakkaaksi, etten huoneestanilähtenyt, en avannut pianoani enkä ottanut kirjaa käteeni. Kun Katjakehoitti minua yhtä tai toista tekemään, vastasin vain: ei minuahaluta, en minä voi, ja sydämmessäni kuulin kuiskeen: Mitävarten?Mitävarten jotakin tekisikin, kun näin turhaan kuluu parhaimmannuoruuteni aika, — mitävarten? Ja tuolle kuiskaavalle "mitävarten?" eiollut minulla muuta vastausta, kuin kyyneleeni.
Sanottiin että olin laihtunut ja tullut rumemmaksi tuona aikana, muttatämäkin oli minusta yhdentekevää. Mitävarten? Kenen vuoksi…? Minustanäytti, että minun täytyisi viettää koko elämäni tässä yksinolossa jaauttamattomassa ikävässä, josta päästäkseni ei minulla itselläni ollutvoimaa eikä edes toivoakaan. Talven lopulla alkoi Katja tulla jorauhattomaksi minun tähteni ja päätti, tapahtuipa mitä hyvänsä, viedäminut ulkomaille. Mutta tähän tarvittaisiin rahaa, ja me emme ollenkaantietäneet, mitä meille oli jäänyt äitimme kuoleman jälkeen. Joka päiväodotimme holhoojaa, joka oli velvollinen tulemaan järjestelemään meidänasioitamme.
Maaliskuussa tuli holhooja.
"No, Jumalan kiitos!" sanoi Katja minulle, kun taas kerran astelinvarjontapaisesti nurkasta nurkkaan mitään ajattelematta, toimimatta jatoivomatta. "Sergei Michailitsh on tullut ja lähettänyt ilmoittamaan,että hän tulee meille päivällisille, sinun täytyisi tointua, rakasMascha", lisäsi hän, "muutoin voisi hän ajatella sinusta mitä tahansa.Hän on teitä kaikkia niin rakastanut."
...