E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kuvauksia lapsille lapsista
Kirj.
Helsingissä,Vihtori Kosonen,1908.
Karhu.Napukka.von Döbelnin kuriiri.Sandelsin hattu.von Döbelnin ruusu.
Karhu.
Kenraali Adlercreutzin johtama uusmaalainen rykmentti oli peräytyessäänvenäläisten edellä saapunut Tampereelle. Mieliala armeijassa oli hyvinkatkera sen vuoksi, että vihollista väistettiin ja Adlercreutzinupseerit kuulivat hänen puolikovaa lausuvan ankaria lauseita sodanylijohtajasta Klingsporista joka kerta kun uusi käsky saapui armeijanperäytymisestä.
Oli maaliskuu ja purevan kova pakkanen. Juuri kun armeija oli lähdössäTampereelta pohjoiseen päin, saapui uusmaalaisen rakuunarykmentinluo juron näköinen poika ajaen virman hevosen selässä. Hän pysäyttihevosensa torilla olevan ratsujoukon luo ja kysyi, kenelle oliilmottauduttava sen, joka tahtoi liittyä väkeen. Korpraali kuulikysymyksen, astui lähemmäksi, tarkasti poikaa, joka oli astunuthevosen selästä alas. Poika oli tanakka ja roteva. Kun hänellä oli omahevosensa mukanaan, niin pääsi hän pitemmittä mutkitta rykmenttiin.Kuormastosta sai hän uusmaalaisten sinisen sotilastakin ylleen jasotilastakin päähänsä. Korpraali kysyi hänen nimeänsä. Ehkä hän eitahtonut sitä sanoa, hänellä oli kai omat syynsä ollessaan sitäilmaisematta, mutta sille ei pantu sen suurempaa painoa, matkalleoli kiire ja nimen tiedusteleminen sai jäädä sikseen. Vähät nimestä,kun vain kykeni sotilaaksi ja rotevana näytti tuo poika täyttävänpaikkansa, ja se tapa, jolta hän ratsuaan ohjasi, osoitti, että hän olitottunut hevosen selässä istumaan.
Kun armeija ensi kertaa lepäsi matkallaan ja sotilaat vietyäänhevosensa talliin istuivat erään talonpoikaistalon pirtissälämmittelemässä, näki rykmentin tukanleikkaaja, että uudellatulokkaalla oli pitempi tukka, kuin mitä oli sallittu sotilaan pitää.Heti otti hän keritsimet esiin ja tyynenä istui poika katsellen mitenpellavanvärinen tukkansa putoili maahan.
— Mikä on nimesi? kysyi leikkaaja.
— Ei minulla ole nimeä, vastasi poika.
— Vai ei ole sinulta nimeä? vastasi sotilas nauraen. Lienetkö edeskastettukaan? Ei auta muu kuin että minä sinulle annan nimen. Karhu.Sopiiko se?
— Miksi ei se sopisi, vastasi poika.
— Sinulla on nimittäin tuollainen pyöreä naama kuin karhulla ja olettukeva ja tanakka ja astuskelet hajareisin, aivan kuin karhu. Vanhakosinä olet?
— Viidentoista vuotias.
— Eipä uskoisi, kylläpä olet ikääsi nähden kookas.
Näin oli hän saanut nimen ja Karhuksi kutsuttiin häntä piankin kokorykmentissä, sillä kaikkien huomio kääntyi häneen heti kun hän hevosenselässä näytti taitoaan. Ja siinä hän olikin oikea mestari, hänsaattoi pysyä seisaaltaan hevosen selässä ajaessaan täyttä laukkaaja istuessaan satulassa hän saattoi putoamatta kumartua niin syvällesivulle, että osasi ottaa minkä esineen tahansa maasta.
Tehdessään miesten huviksi kaikellaisia temppujaan osoitti Karhukyllä vilkkautta, mutta sotamiesten seurassa hän oli jäykkä, juroja harvasanainen. Hän ei koskaan yhtynyt sotilaitten keskusteluihinja vastasi vain lyhyesti hänelle tehtyihin kysymyksiin, mutta ainahän kuunteli toisten puheita varsinkin silloin kun ne sodastakeskustelivat. Ja kun muut innostuivat, niin pysyi hän vaiti, hänenharmaat silmänsä vaan tulivat tummemmiksi. Ja varsinkin Adlercreutzistäpuhut