Kirj.
Stewart Edward White
Englanninkielestä ("The Silent Places") suomentanut
Eino Auer
Jyväskylässä,K. J. Gummerus Osakeyhtiö,1926.
Kello kahdeksan seuduissa eräänä kevätkesän iltana istui muuanmiesryhmä pikku nurmikolla, leveätä virtaa katsellen. Päivä oli äskenpiiloutunut heidän takanaan olevan metsikön liepeeseen.
Toiset miehistä loikoivat lyhyessä ruohikossa, toiset maleksivatviettävällä rantaäyräällä, eräät taas nojailivat kahteen kauniistikoristeltuun kenttätykkiin, joiden suut vaieten ammottivat lähes kahden(Englannin) penikulman päässä olevaa itäistä rantaa kohti.
Matalalla äänellä he siinä rupattelivat, huomautuksiaan lyhyillä,tarttuvilla naurahduksilla säestäen. Outoa oli kieli: sointuviapaikannimiä kuului tuon tuosta, samoin vieraita eläinten ja paikannimityksiä. Kenógami, Mamátawan, Wenebógan, Kapuskasing, hopeakettu,saukko, sopuli, ahma, myskihärkä, parka, babiche — nämä ja monet muutsanat vilahtelivat nuolten tavoin tuolla täällä. Kaukaisissa metsissähaastelivat tiaiset ja rastaat melkein yhtä ymmärrettävällä kielellä.
Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja,piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkäälippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumustenmatalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita,edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluaviatahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviäintiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämävähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan HudsonJahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suuntaosoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niittyintiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat,että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesioli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istuimuitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällävetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä,Hiljaisten seutujen matkaajia.
Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset.Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisiasukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muutenoman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekätyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita;kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti,muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa,jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevätlihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse,poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusijokaisen hampaissa.
Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistäkasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummastataustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkinkaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivatsadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva,mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanutheidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimyksetolivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset,ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Muttamiehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, jajuuri tämä ominaisuus liitti nämä