Produced by Tapio Riikonen

AIKANSA LAPSIPUOLI

Kirj.

Santeri Ingman [Ivalo]

Werner Söderström, Porvoo, 1895.

I.

Tervavene kelluili kepeästi Alanteen rannalla. Keula oli vedetty kiinirantahiekalle, vaan perä notkahteli sujuvasti valloillaan hienosenaamutuulen nostaessa järveltä päin loivan laineen. Vene oli jo täydessälastissa, isäntä seisoi puukko hampaissa pohkeita myöten vedessä jakiinnitti viimeisiä varppeita, vastaillen siitä puukonterän poikkiminkä mitäkin eukolleen, joka avopäin ja kädet puuskassa yhtämittaatarinoi ylempää törmältä ja vielä kerran muistatti miehensä mieleentärkeimpiä kaupunkiostoksia. Aatulle, renkimiehelle, joka parastaikaakantoi arkkua veneeseen, huusi emäntä sekaan:

— Peremmäs, nosta peremmäs se maisterin arkku siihen tynnyrein väliin,etteivät kastu kirjat ja vaatteet, kun koskissa vettä loiskii.

— Voivat ne kastua perempänäkin, jos niikseen sattuu. Vaan tässäkö seitse aikoo istua nököttää tervaisten tynnyrien selässä?

— Todellakin, annahan kun haen raanun alustaksi.

Samassa kuin emäntä toi aitasta raanua, ilmestyi maisteri itsetuparakennuksesta: solakka, pitkänlainen nuorukainen, tumma tukka javiiksien alku ja suuret, vilkkaat, ruskeat silmät. Hänellä oli hiukanlevoton, heippaseva käynti, kun hän pihan poikki kulki kantaenveneeseen pyssyään ja matkalaukkuaan. Aatu otti ne vastaan veneeseen jamaisteri jäi seisomaan emännän rinnalle törmälle, johon samassaisäntäkin nousi kuivaten kastuneita saapasvarsiaan ojanvarrennurmikkoon.

— No nyt se on sitä myöten valmista, virkkoi Alanteen isäntämielihyvissään puukkoa tuppeen painaessaan. — Elä muuta kuin alasolottaa alas virtoja!

Emäntä heittäytyi vähän surulliseksi ja puhui puoli-itkuisella äänellä:

— Jääpi kai nyt taas autioksi Alanteen talo, tänne minä yksin lastenkanssa syystöitä hoitamaan. Ja eikö pyörähtäne taas kuukausi, ennenkuinte olette Oulussa mutkin käyneet.

— Voipipa mennä, voidaan joutua välemminkin. Vaan totta siellä käydäpitää, jos mieli elää.

— Niin tuo lie! — Emäntä huoahti pari kertaa ja kääntyi sittenhilpeämmällä äänellä maisteria puhuttelemaan:

— Tyhjä sija tähän nyt jääpi maisterinkin jälkeen, kesäkauden tässä joaivan ehdittiin tottuakin toisiinsa.

— Se on totta, emäntä, vastasi nuorukainen. Tuntuupa minustakin taasmelkein vastenmieliseltä lähteä täältä pois suureen maailmaan, täälläon ollut niin rauhallista ja niin hyvin on tultu toimeen.

— No kumma se on, miten tuo maisterikin niin on ehtinyt tottua näihinköyhiin oloihin ja meihin oppimattomiin ihmisiin.

— Se on nähkääs sitä, emäntä, että minä nyt vasta olen tätä elämätäoikein oppinut tuntemaan ja täällä maan sydämmessä on paljo sellaista,joka vetää puoleensa.

— Tulkaa sitten toisena kesänä takasin.

— Eihän sitä tiedä. Jos mieli tekisikin, niin pitkä on matka.

Isäntä oli tähän keskusteluun osaaottamatta istunut ojan partaalla jakaivellut saappaan kärellään hiekkaa, mutta siltä näytti, että hänkintäydelleen hyväksyi ne tunteet, joita hänen eukkonsa tulkitsi. Lopuksivirkkoi hänkin sentään:

— Tulkaa milloin niikseen sopii, vanhat tuttunne täältä löydätte,vaikkeivät ole tämän kummempia.

Mieliala yritti siinä käymään hiukan juhlalliseksi, mutta sen katkasiemäntä kutsumalla matkamiehet vielä tupaan lähtökahvia juomaan. Itsemeni hän edeltä, isäntä seurasi verkalleen perä

...

BU KİTABI OKUMAK İÇİN ÜYE OLUN VEYA GİRİŞ YAPIN!


Sitemize Üyelik ÜCRETSİZDİR!