Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.
Kirjoitti
Alli Nissinen
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1911
Hän kirjoitti:
On mahdotonta enää vaijeta. Minun täytyy tehdä tämä tunnustus. Minuntäytyy avata polttava sydämeni, vapauttaa kiusattu omatuntoni.
Olen koettanut tukahduttaa omantuntoni ääntä; olen tehnyt työtä, olensaanut yhä uusia velvollisuuksia, yhä uusia harrastuksia. Mutta kutaenemmän olen kohonnut ihmisten silmissä, kuta tärkeämpään asemaan olenpäässyt yhteiskunnassa, sitä voimakkaammaksi on käynyt omantuntoni ääni.
Olen tullut jo elämässäni niin pitkälle, ettei omantunnon ääni enäävaikene. Sisäinen olentoni, henkeni, sieluni on jo niin kehittynyt,ettei se enää huomaa yksinomaa tapauksia ulkopuolella minua, ei se vaanniihin kiinny ja niitä harrasta. Se kääntyy sisälle päin; se tutkii omanolennon syvyyksiä, se tarkastaa niitä salaisuuksia, jotka siinäpiilevät.
Vuosikausia on se niitä tarkastanut.
Monta kovaa taistelua olen käynyt itseni kanssa. Olen ollut tilillä,olen ollut tuomiolla; olen rukoillut, olen katunut. Olen saanut armoa jalohdutusta, olen tuntenut virkistystä ja voimaa. Aika ajoin olentuntenut onnea ja saanut tyydytystä elämältä. Mutta jälleen on tuskanlaine syöksynyt päälleni hirmumyrskynä. Omatuntoni on minua varoittanutja uhannut.
Yöllä olen unestani herännyt. Olen kuullut äänen: »sinä et saa vaijeta!»
* * * * *
Tähän aikaan kaikki puhuvat. Jokaisella näyttää olevan jotainmerkillistä sanottavaa. Ihmiskunta on kiusaantunut liian paljoistaitsetunnustuksista. Miksi siis ihmiskunnan tuskaa lisätä? Miksi taaspaljastaa uusi tuskan elämä?
Sitä olen ajatellut, ja olen vaijennut. Mutta omatuntoni ei suo minullerauhaa. Se vaatii minulta uhria. Se vaatii minulta syyn sovitusta.
Enkö voi sovittaa rikostani elämäni työllä? Enkö voi tyynnyttääomaatuntoani tekemällä hyvää, täyttämällä velvollisuuteni? Enkö voisilloin vaijeta, kun elämäni toiminta puolestani puhuu?
Mutta omatuntoni ei vaikene. Se kolkuttaa yhä kovemmin. Se vaatii minuauhraamaan, uhraamaan oman itseni.
Ja sen vaatimuksesta olen nyt päättänyt kertoa elämäni ihmiskunnalle,olen päättänyt paljastaa kaiken, mikä on piilossa ollut.
Tunnustukseni on samalla rukous, rukous kaikkien onnetonten ja kärsivienpuolesta.
Armahtakaa heitä!
Ensimäinen muisto varhaisimmasta lapsuudestani on seuraava: Makasinkätkyessä tuvan perällä lähellä karsinaikkunata. Katselin mustia orsiaja niiden päällä riippuvia tuoreita heiniä ja kuuntelin kärpästensurinata. Silloin avattiin tuvan ovi ja sisään astui vierasvaimoihminen. En ollut häntä koskaan ennen nähnyt. Hän jätti nyyttinsäpenkille ja tuli kätkyeni luo. Sanomaton pelko valtasi minut. Kuolemanpelko. Parkasin itkemään.
Hän kumartui ylitseni, veti piikkopaitani suoraksi, kohotti minuaylemmäs tyynylle, peitti rievuilla jalkani ja sanoi: »No, no! Kun ovatheittäneet kummin piian kärpästen syötäväksi!»
Rupesin häntä katselemaan ja pidin jalkani ja käteni aivan hiljaa. Hänei ollut äidin näköinen; hänellä oli musta tukka, melkein yhtä mustakuin pirtin orsi. Jalallaan liikutti hän kätkyttäni hiljoilleen.
Vähän ajan perästä h