Kaksi novellia
Kirj.
Suomentanut
Meri Sulju
Kirjallisia pikkuhelmiä XIII.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1909.
I. Aleksanteri Petöfi.
II. Papurikko ja valakka.
III. Ukkovaari.
Aleksanteri Petöfi.
Aleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor),Unkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähelläPestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeyttihän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hänsotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alottikiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilmanpenniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkinteatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli jalueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, kääntelienglannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin,joilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hänv. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksiapovessa.
Pestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaanpainettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä,jossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsapäivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kunhän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaankaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänäoli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaankunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi häntuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkienottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.
Mutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajallesuotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviävallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaanja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässätaistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muidenmukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestäei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.
Mutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissäelää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuinkenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä onjo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaansuomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkinkimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaatodellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaansuomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistäovat käännetyt vieraammillekin kuin "veljeskansan" kielelle.
Papurikko ja valakka.
Voi merkittyä!
Yksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunallahirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme onjuurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneensielun. "Paetkaa häntä kuin ruttoa!" huudamme. — —
Martti parka! Hänenkään ei käynyt paremmin.
Hän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luontooli rumentanut hänen kasvo