Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suomentanut Aukusti Airanne
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1908.
Wilkie Collins, elämäkerrallinen esitys.
Piirustuksen opettaja Walter Hartrightin Clements-Innistä,alkama kertomus. Luvut I-XV.
Kertomusta jatkaa Wincent Gilmore, asianajaja Chancery-Lanesta.
Luvut I-IV.
Maria Halcomben jatkama kertomus. Otteita hänen päiväkirjastaan.Luvut I-XII.
Wilkie Collins.
Etevän, omintakeisen kirjailijan työ tavallisesti luo "koulun",sarjan oppilaita, jotka häntä esikuvanaan käyttäen koettavat omankykynsä ja luonteensa mukaisesti edelleen kehittää sellaisia ansioitajoiden avulla mestari on kohonnut suuruuteen ja suosioon. Muttaainoastaan nerot onnistuvat, ja tämä onnistuminen merkitsee sitä,että he saavat jotakin itsenäistä aikaan eivätkä antaudu kenenkäänjäljittelijöiksi, joskin ottavat vaikutelmia muualta ja käyttäväthyväkseen jo saavutettuja ennätyksiä. Tuollaiset "koulut" siten ovatvain vaillinaista heijastusta menneestä loisteesta; ne eivät pystyyhtenä kokonaisuutena kuvastamaan esikuvansa eri puolia, vaan ovatjoko värittömien, laimeitten mukailujen tuottajia tahi kykenevätainoastaan joitakuita erillisiä piirteitä taidokkaasti tavottelemaan.
Rappiolle joutuneena kirjallisen tuotannon haarana saa nykyhetkenjännityskertomus ankaraa arvostelua osakseen. Ihan viime vuosina ontämä ala saanut suunnattoman määrän työskentelijöitä, esittämäänsalaperäisiä tapauksia, joiden eriskummaisen vyyhdin tekijätavallisesti jättää salapoliisin selvitettäväksi, valiten ne sillointietysti rikoksien maailmasta. Valitettavasti on tämä kirjallisuudenala tuottoisa sekä kirjailijoille että kustantajille; menekki onhyvä, yleisö ilmeisesti kaipaa sellaista ajankulua. Satumme vainolemaan sellaisessa ajankäänteessä, joka edustaa heikkoa "koulua",vähäkykyistä jäljittelijäsarjaa alalla jolla mennyt sukupolvi loiparempaa. Edellisen ajan ennätyksiä ovat nämä sepittelijät pukeneetnykyhetken muotoon, ja senvuoksi on kilpatanner heidän, vaikkahe kaikessa muussa ovatkin esikuvistaan jäljessä. Nykyisen ajanteknilliset kehitykset — puhelin, sähkölennätin, hyry, "langaton"j.n.e. — sekä sähkön aikakauteen kuuluva kiireisyys, joka vaatiilyhytsanaista kerrontaa, ne tekevät mahdolliseksi, että suuretkinnimet unohtuvat sellaiselta kaudelta, joka keksintöjen kautta onjäänyt kauvas taakse, kun on kysymyksessä sellainen kirjallisuudenhaara, joka juuri näitä tarvitsee, välineikseen.
Yleisenä heikkoutena parhaassakin jännistyskirjallisuudessanykyaikana on luonnekuvauksen puute. Paino annetaan pelkilletapauksille, eipä suuria välitetä edes koossapitävästä juonesta.Tämä kirjallisen tuotannon haara on siten siirtynyt kirjallisenarvostelun ulkopuolelle, vajonnut arvottomaksi ajantappajaksi,joka ei esitä eläviä yksilöitä eikä siis kuvasta ehtymättömänkirjavana vilisevää ihmiselämää, vaan yhä uudestaan ja uudestaankertailee kaavamaisen sarjan selkkauksia, joissa henkilöitäkäytellään elottomina marionetteina. Että tällainen kirjallista makuakuolettava sepittely on pahaksi, sitä ei käy kieltäminen. Muttaainoana parannuskeinona tietysti saattaa olla vain tarjota yleisöllesellaista jännityslukemista, jolla on todellista kirjallista arvoa,joskin se samalla täyttää ne vaatimukset mitä meidän aikamme yleisömieltäkiinnittävältä ajanku