Romaani
Kirj.
Jean Rameau [Laurent Labaigt]
Kodin Lehdelle suomentanut I.P.
Uudessakaupungissa,Vakka-Suomen Kirjapainossa,1913.
Eräänä tyynenä syyskuun iltana kaivoi nuori munkki hautaa luostarinhautausmaalla. Se oli sama hauta, jota luostarin asukkaat vuorottainolivat kaivaneet ja jossa ensiksi kuoleva munkki saisi levätä Herranrauhassa.
Edellisenä päivänä oli raivonnut myrsky, joka oli täyttänyt haudanpuoliksi soralla. Tämän vuoksi oli priori lähettänyt munkin laittamaanhautaa kuntoon.
Munkki oli tummahko, pitkä ja laiha. Kasvonsa ja kätensä olivat tummanpronssin väriset ja mustat silmänsä erittäin lempeät. Hän käytteliverkkaisesti lapiotaan hymyillen itsekseen ihanille unelmille, jotkakuvastuivat hänen kasvoillaan ja otsallaan lempeänä hohteena.
Seitsemään vuoteen ei hän ollut puhunut yhdenkään ihmisen kanssa, sillämunkit saivat puhua vain eläimille ja Jumalalle, ja hänen huulensaolivat vain ilmaisseet seuraavat munkeille sallitut sanat, jotka munkitkuiskasivat toistonsa korvaan:
— Veli, meidän pitää kuoleman!
Ruokanaan oli ollut hapan leipä, vihannekset ja vesi. Hän työskentelipellolla päivänkoitteesta auringonlaskuun saakka, ja nukkui täydessäpuvussaan kovalla vuoteella ne harvat yötunnit, jotka eivät olleetmäärätyt käytettäväksi rukoukseen.
Luostari, jossa hän oleskeli, oli nimeltä Notre-Dame de Montségur-enBéarn ja sijaitsi se aurinkoisena seudussa, jossa kirkkaat purot,pyöreät kukkulat ja viheriät laaksot silmää viehättivät. Mutta korkeatmuurit ympäröivät luostaria joka sivulta, niin ettei voitu nähdä mitäänhymyilevästä ympäristöstä, sillä uskollisen trappistimunkin huomioei saa kiintyä mihinkään muuhun kuin synkkiin kuviin, kurjuuteen jaköyhyyteen.
Tämä munkki oli puettu käskyläisveljen pukuun, väljään viittaan, jokaoli kietaistu ympäri ja sidottu uumilta nahkavyöllä, jalkineina olivatpuukengät.
Hänen nimensä oli Lazare tässä luostarissa, jonne hän oli tullut 17vuoden ijässä. Nyt oli hän 25 vuoden ikäinen ja tuskin muistikaan sitänimeä, joka hänellä oli ollut muinoisina aikoina, jolloin hän oli rikaspoika ja käytettävissään kaikki elämän mukavuudet.
* * * * *
Nuoren miehen työskennellessä hiljaisena kesäiltana haudalla, kajahtinaisäänen laulu luostarin läheisyydestä.
Laulu kuului toiselta puolen muurin, joka oli päältä täytettylasinsiruilla.
Sillä taholla oli suuria, lehteviä, aurinkoa varjostavia puita.Vaistomaisesti heitti munkki lapionsa luotaan ja katseli puita,kuunnellen laulua.
Taivas oli kirkas ja sininen, ei tuulen henkäyskään värähdyttänytpuiden haaroja. Äsken niitettyjen heinäin tuoksu levisi näkymättömiltäniityiltä. Veli Lazare risti kätensä. Laula kuului yhä lähempää. Sekaikui niin heleänä, lempeänä, että varmasti täytyi se olla jonkunonnellisen nuoren tytön, joka käyskenteli siellä puitten varjossa.
Munkki ummisti silmänsä.
Tuossa tuokiossa kuului laulu aivan läheltä. Se puhui rakkauden kieltä:
Cueillez, cueillez ces roses,
Mon gentil chevalier…
Munkki kuuli nämä sanat. Laulu lakkasi hetkeksi ja laulajatar puhelimuutamia ystävällisiä sanoja mukanaan olevalle koiralle.
Sitten alkoi hän taas:
Cueillez, cueille