Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Ernst von Wolzogen
Suomennos.
Jyväskylässä,Jyväskylän kirjapainossa,1894.
Olin äsken suorittanut ylioppilastutkinnon, olin yhdeksäntoistavuotias, elomielinen, vielä hiukan kaino nuorukainen. Puolen tusinaahienoja, tuskin vielä näkyviä untuvia taimi nenäsiipieni alla.Vartaloni oli pitkä ja solakka. Nenäliinaani koristi seitsenkärkinenkruunu. Täyteläinen kukkaro pullisti taskuani. Näin varustettuna teinensimäisen itsenäisen matkani ja olin jo useita kuukausia katsellut,mitä Englannissa on katsottavaa. Saksalaisella "kuutamoparoonilla" —käyttääkseni julkeaa sanaa, jota lordi Beaconsfield kerran kuuluukäyttäneen — ei tosin ole paljon sanomista portterin ja lammaspaistienluvatussa maassa, mutta siitä huolimatta kohousin minä omissasilmissäni loistavuuden, ylhäisen ikävyyden ja milloin erinomaisenvanhan, valkoisen sherryviinin, milloin taasen kuivan samppanjanparissa seurustellessani siihen määrään, jotta mielestäni olin täysinkypsynyt mies, kun aloin viettää loppu-aikaani Albionin ylpeälläsaarella. Tuo onneton, poikamainen ujous vain ei tahtonut päästää minuakahleistaan, varsinkaan ei, kun satuin olemaan toisen ja useinkauniimman sukupuolen seurassa; se oli, tuo ujous, takertunut kiinnivihreään nuoruuteeni, ja minun täytyi se tunnustaa häpeäksi itselleni.Tosin osasin tehdä aivan moitteettomia kumarruksia, suudella vanhempienylhäisten naisten silkkivanttuisia käsiä sekä, jos mahdollista, ollakaatamatta kastaketta kauniin pöytätoverini hameelle, mutta en ollutonnistunut saamaan aikaan ainoatakaan pientä rakkauden seikkailua,vaikkakin olin antanut milloin tämän, milloin tuon kaunottaren lukeaihmettelevistä silmistäni yhdeksäntoista vuotisen sydämeni hellimpiätunteita. Oi, kuinka monta huokausta olikaan heidän kylmäkiskoisuutensamaksanut minulle! Saksasta olin salaa hankkinut mukaani "ihmettätekevää partapalsamia", ja sitä olin ahkerasti käyttänyt antaakseniparempaa vauhtia luonnon kasvamisvoimalle; mutta eihän kukaankummaksune, että minä viimein heitin kadulle koko palsamisotkun, kunneljäntoista päivän ahkeran käyttämisen jälkeen peilini sanoi, etteivätviikseni olleet edistyneet tuota tuskin näkyvää alkua edemmäksi.
Viimeisen päiväni Lontoossa olin päättänyt viettää oikeinherrastavalla, minulla kun ei ollut enään mitään tehtävää. Kukkarossanioli vielä muutamia kultarahoja, ja niiden ajattelin antaa mennä oikeinhauskalla tavalla.
Mutta kun olin pari tuntia kuleksinut edestakaisin Cityn katuja jakatsellut puotien akkunoissa olevia koristetavaroita sekä sillä välinvaivannut päätäni ajattelemalla, mihin ryhtyisin herättääkseni oikeinsuurta huomiota, olin myös saanut selville, että tällaisten tuumientoteuttamiseen minun kaltaiseni tavattoman nuori ja kokematon miestarvitsi taitavaa johtausta.
Silloin sattui ilmoitus silmiini: "Kristallipalatsi, Sydenham:Kansantajuinen konsertti." Mitä, jos lähtisin sinne? Olivathan nuomaanantai-soittajaiset niin kuuluisat! Sanottu, tehty. Maanalainenrautatie vei minut vähän ajan kuluessa tuohon tavattoman suureenkonserttisaliin.
Ah, Beethoven!
Tuttujen, rakkaiden äänien soidessa unohdin itseni ja kaikki, vieläpäsurun, jonka näkymättömät viikseni saattoivat minulle, ja turhatkokeeni herättää huomiota.
Ja ihastukseni kohoomiseksi huomasin orkesterissa vanhan tutun ystäväniKalle Ferdinand Müllerin, hänen, joka oli opettanut minua, mitenkäkorvia vihlovia ääniä saadaan, kun hivutetaan jännitettyjähevosenjouhia niinikään jännitettyjä, oikein hienoksi punottujalampaansuolia va