E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Alkukielestä suomentanut
Emil Mannstén
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1902.
Oletteko joskus talvella ollut kuulemassa aamumessua Iisakintuomiokirkossa? Ulkona yltympäri templin vallitsee vielä pimeysja hiljaisuus. Päiväntuloon on vielä pitkältä, niin pitkältä,ettei sitä edes ajattelekaan. Raskaita pilviä riippuu yli maansynkästi ummistettujen silmäluomien tavoin, ja turhaa olisi sieltäodottaa ystävällistä katsetta, nähdä vilaukseltakaan tähtikirkastataivasta. On kylmää ja kolkkoa. Tuo suunnaton kivirakennus näyttäävielä mahtavammalta ja majesteetillisemmalta kuin muulloin.Lumi kivirappusilla narisee heikosti jalkainne alla. Uhkeidengraniittipylväiden luona häämöttää aavemaisia olentoja. Tuossaastuu esiin muudan, lähenee teitä, ja pimeässä arvaatte sen olevankerjäläisen. Mutta eiköhän se ollut harhanäköä vain? Seuraavanahetkenä näyttää hän ikäänkuin hajautuvan ilmaan. Astutte sisäänpienemmästä sivuovesta. Vielä muutamia askelia, ja teistä on kuinolisitte joutuneet tyhjään paikkaan, jolla ei ole rajoja. Todellakinäärettömään tyhjyyteen! Te näette mustia nunnain varjoja, jotka kirjatkädessä seisovat pitkässä rivissä, mikä häipyy jonnekin kuni viivaäärettömyyteen. Seinät ovat kadonneet hämyyn, haihtuneet ja rauenneettyhjään. Pilareiden mahtavat profiilit katoavat korkeuteen, ja itsetuo korkeuskin tuntuu niin salaperäiseltä ja käsittämättömältä.Siellä tuskin huomattavasti kuvautuu hämäriä viivoja, jotka saattavatteidät aavistamaan, että päänne yläpuolella kaareutuu toinen tyhjyys— kupuholvi. Etäältä kajahtaa vienosti, niin että korva tuskinerottaa, rukousveisuun raskasmielinen sävelmä. Mistä kuuluvat nuosävelet, äärettömyyden sylistäkö ehkä? Ette voi sitä hetipaikallasanoa. Tarkemmin katsoessanne näette himmeän valon kuorissa, jokaloitolta näyttää niin pieneltä. Ne ovat sytytettyjen vahakynttiläinpienet liekit, jotka siellä sulautuvat valoisaksi usmaksi. Jospysähdytte keskelle templiä, näyttää edessänne ja takananne kaikkikadonneen. Teistä tuntuu kuin liitelisitte salakätköisessä avaruudessa.Vielä hetkinen, ja teistä tuntuu kuin nämä kivilaatatkin jalkainnealla luisuisivat jonnekin alas. On samalla niin suloista ja niintuskallista. Sielu avartuu kuin tahtoisi se täyttää koko tuontyhjyyden. Ei kuulu askeltakaan lähellänne. Muutamia kyyryselkäisiäämmiä, yhtä mustia kuin tämä hämäryyskin, sukeltaa siellä esiin, kulkeevilahtaen ohitse ja katoaa jälleen. Väliin luulisitte kaikkea tätämielikuvituksen luomiksi. Aika ajoin sytytetään yhtäkkiä, meteoorintavoin, kynttilä palamaan jonkin syrjässä seisovan pyhimyskuvan eteen,ja kynttilänliekin valossa leviää pimeyteen kimelteleviä säteitä kuvankallisarvoisesta kultakehyksestä ja jalokivistä sen säteikössä, janoiden säteiden loisteessa erotatte te madonnan lempeät, ystävällisetkasvot. Ja kun kynttilänliekki kehkeytyy täyteen kirkkauteensa, onteistä kuin kimaltelevia kyyneliä hiljaa valuisi hänen lempeistä,hyvänsävyisistä silmistään. Kenenkä tähden vuodatetaan nämä kyynelet,ja miksi? Ehkä niiden kärsimysten tähden, jotka näkymättömällätavalla täyttävät tämän sankan, läpitunkemattoman, kaikki käsittävänpimeyden?… Tahi ehkä sen surun tähden, joka tavan takaa hienonakielenä värähtää rinnassanne teidän itsenne huomaamatta?… Muttasivukuorin häämöttävässä sumussa ovat silmänne jo keksineet vanhanmessupuvun, johon puettuna pappi toimittaa messua; ja hänen matala,ikäänkuin sammuva äänensä yltää töin tuskin kuuluviinne kolkuttaakseenvielä kerran sydämenne ovea ja ikäänkuin kehottaakseen: