Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Björnstjerne Björnson
Suomentaneet Maila Talvio ja Yrjö Koskelainen
WSOY, Porvoo, 1909.
Arne.
Synnöve Päivänkumpu.
Rautatie ja hautausmaa.
Pieniä kertomuksia:
Voikko.
Trond.
Isä.
Kotkanpesä.
Uskollisuutta.
Elämän arvoitus.
Uusi reitti huvimatkailijoille.
Karhuntappaja.
Vaarallinen kosintaretki.
Iloinen poika.
Kalastajatyttö.
Morsiusmarssi.
Kahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana,yli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne ylenimolemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niinlikellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelleasti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä,mutta ei päässyt sinne eikä tänne.
— Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänäpäivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuinkaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka olipuhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niinraskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli olitunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippuiraskaana, viluisena kuilun päällä; — entä jos rupeaisimme puettamaantunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.
— Me sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisipartaansa ja vilkaisi koivuun; — mitä sinä arvelet?
Mutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaanahänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.
— Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivätne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.
Kun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Katajayritti mennä kanervan ohitse.
— Ei, ei, sanoi honka, — ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tulikiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.
— Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.
Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinnepisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani katajapian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisestiperässä ja samoin koivu.
— Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.
Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavutaylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähettise pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunneslöysi kanervan.
— Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niinpieni! sanoi puro.
Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puroalatse ja eteenpäin.
— Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niinpieni.
Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänytsen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nytse pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.
— Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niinpieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksikuin suinkin.