E-text prepared by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
GUSTAF af GEIJERSTAM
Suom. Antti Kaila
Yrjö Weilin, Helsinki, 1907.
Vihtori Kososen Kirjapaino.
Henrik Ibsenille.
Monivuotisen ihailuni, mieltymykseni ja kiitollisuuteni pyydän minä saada lausua näissä riveissä. Syvimmin minä olen kiitollinen Teille senvuoksi, että Te olette antanut minun nähdä ja tuntea suuren yhteyden ihmisen ja runoilijan välillä, noitten kahden, joitten ei koskaan pitäisi erota, mutta jotka kumminkin sen niin usein tekevät.
Minä annan Teille kiitokseni tässä kirjassa, joka tuli minulle kalleimmaksi, tietämättäni sitä, kun sen kirjoitin.
Tukholmassa syyskuussa 1898.
Gustaf af Geijerstam.
Minä tahdon alkaa tämän romaanin muutamasta avioliitosta kertomallaerään kertomuksen aviomiehen nuoruudesta, ja minä teen sen senvuoksi,että ilman tätä kertomusta kukaan ei voi ymmärtää minun sankariniomituisuuksia ja luonnetta.
Hänen elämänsä oli, niinkuin monen muunkin, taistelua niitten voimienvälillä, jotka pyrkivät samalla kertaa hävittämään ja säilyttämään.
Robert Flodinilla oli nuorena pyöreät ja leikilliset, punahkot jaeloisat kasvot, sointuva nauru, ja hän oli täysi leikillisiä kujeita jailoisia kertomuksia. Mihin vain hän tuli, oli ilo ylimmillään, niin,ilo melkein tahtoi kohottaa kattoa, kun Rob Flodin tuli lauluineen. Hänoli pieni ja pyöreä pahjus, ja häntä kutsuttiinkin tavallisestitoverien kesken Upsalassa pikku Bobiksi.
Hänen silmänsä vain eivät tahtoneet oikeen soveltua hänen ylen iloiseenulkomuotoonsa. Sillä pikku Bobin silmät olivat surumieliset. Muttahyvin harvoin kukaan kiinnitti huomiota hänen silmiinsä. Osittainihmiset vähän välittävät siitä, mikä voi häiritä heidän huviaan. Osaksivajosivat nuo surumieliset silmät aina syvälle Bobin päähän, kun hännauroi. Ja se tapahtui, kuten me jo voimme ymmärtää, hyvin usein.
Pikku Bob ei puhunut aina niin paljon, mutta hän näytti niin iloiselta,että hänen ilonsa tarttui, ja hän lauloi lauluja tavalla, joten eikukaan muu voinut. Hän lauloi vanhoja ja uusia lauluja ja kaikki laulutmuuttuivat uusiksi kun hän niitä lauloi. Bob lauloi koko viattomansielunsa lauluissaan ja kaikki jurot, kylmäsydämiset, tyhjät ja kuivatihmiset tulivat iloisiksi kuin lapset, kun he kuulivat hänen laulavan.
Jos Bob ylimalkaan olisi ymmärtänyt käyttää hyväkseen muita ihmisiä,olisi hänellä ollut kultakaivos lauluissaan. Ne olisivat helpostiavanneet hänelle valoisan tulevaisuuden, ja rikkaitten javaikutusvaltaisten miesten ovet olisivat olleet yhtä avoimia hänellekuin ystävien sydämetkin. Mutta pikku Bobilla oli sensiaan omituisuus,josta hän ei koskaan päässyt. Hän ei voinut olla oma itsensä muuallakuin hyvien toverien piirissä ja tarvittiin vain, että tuli yksi ainoahenkilö, jota hän ei joko tuntenut eli joka tuntui hänestä hiukankaanepämiellyttävältä tai ainoastaan vieraalta, niin Bob vaikeni kerrassaanja laulaminen oli hänelle yhtä mahdotointa kuin puhua hepreaa tai lukeaVirgiliusta ulkomuistista. Bob sanoi, että hän vaikeni tahtomattaan,kun huoneessa oli vain joku henkilö, joka vaikutti kylmähkösti häneen.Ja mitä hän tarkoitti tuolla orakelikielellä, sitä hän ei koskaanvoinut selittää.