Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Émile Zola
Suomennos.
Päivälehden Novellikokoelma.
Helsingissä,Päivälehden kirjapainossa,1892.
Keskelle hedelmällistä tasankoa, neljänneksen verran MülhausenistaReiniin päin, oli leiri pystytetty. Rivittään seisoivat teltatpeltomaalla, kivääriryhmät välkkyivät säännöllisen välimatkan päässätoisistaan lippujen edessä ja leirin yli kohosi matala, pilvinenelokuuillan taivas. Kiväärit ladattuina seisoivat liikkumattomatvartiosoturit, — heidän silmänsä tähystivät kaukaista näköpiiriäkohti, jossa siintävät usvat kohosivat suuresta virrasta.
He olivat tulleet Belfort'ista viiden ajoissa; nyt oli kello kahdeksanja he olivat juuri illastaneet. Mutta puita ei ollut löytynyt mistään.Eivät saaneet valkeata syttymään eikä ruokaa keitetyksi. Heidän täytyityytyä kuivaan leipäpalaseen, jonka huuhtoivat alas viinalla, ja se eiollut paljon pitkän marssin perästä. Aseryhmäin takana koetti kaksisotamiestä kaikin voimin saada tuoreita puunoksia palamaan, joita juuriolivat käyneet katkomassa pistimillään, mutta viheriäiset lehvät eivättahtoneet syttyä ja paksu, musta savu nousi hitaasti, sanomattomansurumielisesti iltataivasta kohti.
Heitä oli noin 12,000 miestä — kaikki, mitä kenraali Felix Douay'llaoli muassaan seitsemättä armeijaosastoa. Ensimmäinen divisioona olimarssinut edellisenä päivänä Fröschwilleriin, kolmas oleksi vieläLyonissa ja kenraali oli päättänyt lähteä Belfort'ista ja kulkeaedelleen toisella divisioonalla, tykkiväkireservillä ja vajanaisellaratsuväki-osastolla.
Oli ilmoitettu, että Lorrachissa oli nähty leirivalkeita. Oli tullutsanoma, että vihollinen aikoi mennä Reinin yli Markorlsheimin luona.Kenraali, joka tunsi olevansa kovin erillään niin kaukana idässäpäintoisista osastoista, ilman yhteyttä niiden kanssa, kiirehti marssiarajalle päin, vallankin kun oli edellisenä päivänä saanut tiedononnettomasta hyökkäyksestä Weissenburgin luona. Jos ei hän itsetunkisikaan vihollista takasin, saattoi hän kumminkin joka tuntiodottaa käskyä tulla tukemaan ensimmäistä osastoa. Tänä iltana, tänälevottomana myrskypäivän iltana, lauvantaina 6 päivänä elokuuta, lieneetaisteltu jossain Fröschwillerin puolella: sen huomasi kummallisenraskaasta ilmasta, jossa tuntui värähdyksiä ikäänkuin kylmiä,voimakkaita tuulenpuuskia. Kahtena viimeisenä päivänä oli osastoluullut käyvänsä taistelua kohti. Sotamiehet arvelivat, ettäkuljettuaan rientomarssissa Mülhauseniin he ovat preussilaistenkohdalla.
Pimeä tuli ja eräästä leirin etäisimmästä kulmasta kuului rummunpärinääja torventoitotusta, hiljaa vielä. Ja Jean Macquart, joka parhaallaanpystytti telttapaalujaan maahan, oikasihe kumarasta asemastaan.
Ensimäiset sotahuhut kuultuaan hän oli jättänyt kotipuolen, sydän vieläkirvelevänä siitä onnettomuudesta, joka häntä oli kohdannut: hän olimenettänyt vaimonsa ja maan, jonka vaimo oli hänelle myötäjäisinätuonut. Ja nyt hän oli, kolmenkymmenen ja yhdeksän vuoden vanhana,mennyt uudelleen palvelukseen ja päässyt 106:teen linjarykmenttiin,jonka kantaväestöä lisättiin, sekä saanut korpraalin nauhat.
Väliin häntä ihmetytti se, että oli jälleen joutunut vanhaansotilaspukuunsa, hän, joka oli sellaisella riemulla jättänyt sotajoukonSolferinon jälkeen; että hän niin välttämättömästi tahtoi kuljeksia aseolalla ihmis-surmaajan virassa. Mutta minkäpä voi? Kun ei ole mitäänvakituista ammattia, eikä vaimoa,