Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen
(Über den Tod und sein Verhältnis zur
Unzerstörbarkeit unsers Wesens an sich)
Kirj.
Suomentanut ja johdannolla varustanut Eino Kaila
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Oy,1919.
Esipuhe.
Pessimismin suuri filosofi, Arthur Schopenhauer — hän, jokaHegelin teesiä "Kaikki todellinen on järjellistä" vastaan asettiantiteesinsä: "Maailma on jotakin, jonka ei pitäisi olla olemassa"— esitellään tällä pikku käännöksellä ensi kertaa suomeksi. Tämätutkielma kuuluu jälkeenpäin toisessa painoksessa ilmestyneenäerillisenä lisäyksenä filosofin suureen Die Welt als Wille undVorstellung-teokseen (toisen nidoksen 41. luku, varsinaiseltanimeltään "Kuolema ja tosiolemuksemme häviämättömyys") ja edustaahyvin tekijänsä omituista maailmankatsomusta.
Siitä käy ilmi hänen tekemänsä jyrkkä ero niiden metafyysillistenmaailmantekijäin välillä, joita hän nimittää "tahdoksi" ja"intellektiksi" eli "ymmärrykseksi" ja jotka hänen kielenkäytössäänmerkitsevät varsin toista kuin mitä ne jokapäiväisessä kokemuksessatarkoittavat. "Tahto" on yksi ja sama kaikissa elävissä jaelottomissa olennoissa, ajaton, koska se ei kuulu ilmiömaailmaan eikäsenvuoksi ole "ymmärryksen" havaintomuotojen, ajan ja paikallisuudenalainen; sen vuoksi myös "tahto" meidänkin tosiolemuksenammejää kuoleman koskemattomaksi. Tätä tarkoittaa "tosiolemuksemmehäviämättömyys". "Ymmärrys" sensijaan on vain väline, jonka"tahto" elollisissa olennoissa on itselleen luonut vaikuttimiansapalvelemaan; samoinkuin nykyään Bergson, opettaa siis Schopenhauer,että "ymmärryksellä" on puhtaasti käytöllinen tarkoitusperä —senvuoksi "ymmärrys" ja sen mukana tajunta, muisti j.n.e. häviääkuolemassa.
Mutta mikä tekee Schopenhauerin kohta satavuotiaanfilosofian nykyaikaiselle lukijalle nautittavaksi, eivät ole nämämetafyysilliset spekulatiot, joiden uskomattomaan haurauteenloogilliselta kannalta katsoen kohta viittaamme, vaan nerokaspersoonallisuus Arthur Schopenhauer, se aivan omalaatuinensointisävy, mikä hänen elämäntunnollaan oli ja jota hänfilosofiassaan taiteellisella nerokkuudella tulkitsi.
Useimmat metafyysilliset filosofit — Platon ja Spinoza ovat siitäkenties paraimmat esimerkit — ovat itse asiassa enemmän runoilijoitakuin ajattelijoita, heidän maailmoja syleilevät "järjestelmänsä"enemmän runollisen mielikuvituksen kuin tieteilevän tutkimuksentuotteita, heidän varsinainen voimansa enemmän elämyskylläisessätaiteellisessa "näkemyksessä" kuin loogillisten perusteiden varaannojautuvassa ajattelussa. Säännöllisesti tämänsuuntaiset filosofitviimekädessä vetoavatkin jonkinlaiseen — toisinaan suorastaanylijärjellisenä esitettyyn — "intellektualiseen havaintoon" taiminkäniminen tuo korkein tietokyky kulloinkin lienee, jonka kauttafilosofin sisäiselle silmälle paljastuu maailman tosiolemus. NäinSchopenhauerkin. On ihmisiä — väittää hän — muutamia kullakinvuosisadalla, joissa "ymmärrys" vapautuu "tahdon" orjuudesta, kohoaamaailman intohimottomaan tarkasteluun, muuttuu itseunhoisessa,puhtaassa kontemplatiossa "heleäksi maailmansilmäksi", jokakirkkaasti näkee ilmiömaailman haihtuvien muotojen ikuiset perikuvat.Nämä ihmiset ovat neroja — mutta oikeastaan Schopenhauer tunnustaavain taiteellisen nerokkuuden.
Senmukaisesti on hänen omakin elämännäkemyksensä konkretinen,tunnekylläinen fantasiaelämys, juuri sen lajin elämyksiä, joistakaiketi suuret runoelmat kaikkien taiteiden alalla kumpuavat.