Kertomus merimiehistä ja porvareista Pohjanmaalta
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1916.
Mastopuu.
Pakkanen oli koko yön pitänyt ilvettään. Se oli takonut nurkkia janapsutellut seiniä. Nyt aamupuoleen oli se pois vetäytymässä. Muttaennen lähtöään jysähytti se vielä pirtin nurkkaan, että kartanokajahti. Sitä se itsekin säikähti ja lähti pakoon, mutta ei malttanutvielä mennessäänkään olla napsahuttamatta piha-aitaan. Sitten alkoi senritinä ja rapsutteleminen kuulua talon vierestä metsästä.
Oli aikainen aamu; kello lie ollut tuossa kolmen tai neljän vaiheilla.Taivas oli pilvetön ja sen laella kiilui lukematon paljous sädehtiviätähtiä, jotka hämärästi valaisivat lumisen pihan ja kinosten peittämäntalon ympäristön.
Se oli Hirsikankaan talo Pielaveden pitäjässä.
Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vastapirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseenkuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niinkaikui koko kartano raikkaasti.
Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät nepakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään oleviaheiniä.
Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuanvanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli HirsikankaanMatti-isäntä.
Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjallakuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.
Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuinolisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.
— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.
— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessapaukahtelee, vastasi poika.
Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellutsitä varoen.
Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reenviereen ja sanoi uudelleen:
— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?
— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, ettäolisi särkynyt.
— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäiselläreellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.
— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti
Jaakko.
— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähtipahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisestakaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sittenpudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitätarkastella.
— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakkosuuttuneena.
— So, so! Olehan, poika, nyt… Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistäpärettä, että näkisi! kehotti Matti.
— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolanisäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.
— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.
Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Mattisaa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.
— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakkovihoissaan. Mutta ääneen