Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Frederick Marryat
Mukaillen suomentanut Väinö Nyman
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1922.
Schelden oikealla rannalla olevan pienen linnoitetun Terneuse-nimisenkylän ulkolaidassa sijaitsi seitsemännentoista vuosisadankeskivaiheilla muudan pieni ja sievä tummankeltainen talo, jonkaikkunaluukut olivat viheriät. Rakennus oli pienen, pensasaidanympäröimän puutarhan keskellä ja koko aluetta kiersi melko leveävesioja, jonka yli ei ollut niinkään helppo hypätä. Ojan yli olirakennettu kapea kauniilla käsipuilla varustettu rautasilta, jotapitkin päästiin suoraan rakennuksen ovelle.
Rakennuksen väri oli nyt hyvin haalistunut. Ikkunain puitteet,ovipielet ja muutkin puuosat osoittivat selvästi, että tämän pienenasunnon, josta nähtävästi joskus maailmassa oli pidetty hyvää huolta,oli nyt annettu jäädä aivan oman onnensa nojaan.
Talo oli kaksikerroksinen ja kummassakin kerroksessa oli neljähuonetta, kaksi pienempää ja kaksi suurempaa. Makuuhuoneet olivattavallisuuden mukaan ylemmässä kerroksessa, ja noita kahtaalakerran pienempää huonetta käytettiin pesutupana ja romuhuoneena.Toinen alakerran suuremmista huoneista oli sisustettu keittiöksi,jonka seiniin naulatuilla hyllyillä kimalteli paljon kirkkaitakeittiöastioita. Tukeva honkapöytä, pari tuolia ja pieni leposänkytäydensivät keittiön huonekaluston. Kaikki oli hyvin vaatimatonta,mutta sen korvasi erinomainen puhtaus, joka vallitsi kaikkialla.
Toinen vierashuoneeksi sisustettu suurempi huone oli ollut suljettunaseitsemäntoista pitkää vuotta eikä kukaan talon asukkaista ollut tuonajan kuluessa astunut siihen jalallaankaan.
Keittiössä oli kaksi henkilöä. Toinen oli näöltään noinneljänkymmenen vuotias nainen, jonka piirteet olivat säännöllisetja kauniit ja silmät suuret ja tummat. Hän oli varmaankin aikoinaanollut oikea kaunotar, mutta nyt olivat suru ja kiihkeät tunteetturmelleet hänen ulkomuotonsa. Hän oli laiha ja kalpea, ja hänentummissa silmissään oli usein sellainen ilme kuin hän ei silloinolisi ollut täysijärkinenkään. Jokainen voi heti huomata, että häntäpainoi joku raskas ja toivoton suru. Hänellä oli sellainen päähine,jota lesket siihen aikaan käyttivät, ja vaikka hänen pukunsa olikinvaatimaton ja kulunut, oli se kuitenkin puhdas ja ehyt. Hän istuituossa pienessä leposohvassa, joka nähtävästi oli tuotukin keittiöönhänen mukavuudekseen.
Huoneen keskellä olevalla honkapöydällä istui voimakas noinyhdeksäntoistavuotias nuorukainen. Hänellä oli kauniit rohkeuttailmaisevat kasvot ja hänen silmänsä loistivat tarmosta jaelämänhalusta. Istuessaan heilutteli hän jalkojaan samalla kun hänvälinpitämättömästi vihelteli jotakin laulua, eikä kukaan hänetnähtyään voinut ajatella muuta kuin että hän oli hyvin levoton jaseikkailunhaluinen.
"Älä lähde merelle, Filip", pyysi vanha nainen pannen kätensäristiin. "Lupaa minulle, että karkoitat sellaiset ajatuksetkinmielestäsi."
"Miksi en saisi lähteä merelle, äiti?" kysyi Filip. "Mitä hyötyäsiitä on, että jään tänne kuolemaan nälkään. Minunhan täytyy tehdäjotakin sinun hyväksesi ja omaksi hyödykseni. Enoni Van Brennen onluvannut ottaa minut mukaansa ja antaa minulle hyvän palkan, jollavoit elää minun voidessani mainiosti laivassa."
"Voi Filip, älä tee sitä! Kuolen varmasti, jos vain poistut luotani.Minullahan ei ole maailmassa ketään muuta kuin sinä. Jos vain pidätminusta, poikani, ja tiedänhän sen sano