Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Kuopion rannassa soivat lähtevien laivain kellot jo toiseen kertaan.»Elias Lönnrot» oli isoin ja komein laiva, joka vei matkustajia eteläänpäin, Helsinkiin ja muuanne, ja sen kello aloitti ensiksi. Sen soidessayhtyivät soimaan pienempäin laivain kellot, ja ne helistivät yht'aikaa,kilvan keskenään.
Oli sunnuntai-aamu, jolloin joutilas väki vartavasten tulee rantaankatsomaan, ketä lähtee. He tulevat kiireissään yli satamatorin, ovathommassa, niinkuin olisi heillä pelko myöhästymisestä. Laivasillalletultua katsellaan tuikeasti ja terävästi, niinkuin olisi asia jotaintavata. Mutta sitten rauhoitutaan ja asetutaan vähän taammaksitarkastamaan niitä, jotka ovat lähtevän näköisiä.
Antti oli ylioppilas. Hän oli suorittanut tutkintonsa mennä kevännä jaoli nyt lähdössä ensi lukukaudekseen Helsinkiin lukemaan. Hän seisoilaivasillalla lähellä kulkulautaa. Päässä oli valkoinen rutistumaton,sisarien puhtaaksi pesemä ylioppilaslakki ja kaulassa riippui nahkainenmatkalaukku, hiukan takana päin vasemman lanteen käänteessä. Palttoooli nähtävästi uusi, eilen räätälistä saatu, samettikauluksinen, japienestä rintataskusta piipotti punaraitainen nenäliina, joka juurikotoa lähdettäessä oli siihen siististi ja varovasti hypistetty.
—Kuule, Antti, eiköhän sinun jo pitäisi nousta laivaan … se saattaalähteä, ja sinä ehkä jäät … jos ne ottavat pois laudan…
Se oli hänen äitinsä, joka häntä laivaan kiirehti. Koko perhe olitietysti saattamassa, nimittäin isä, äiti, kaksi sisarta ja muutamiasukulaisia ja tuttavia. He seisoivat ahtaassa ryhmässä Antin ympärilläja odottivat vain kellon kolmatta kalahdusta, joka aina tuntui viipyvänniin kauhean kauan.
Antti oli nähtävästi pahalla tuulella. Otsa rypyssä ja olkapäitäänhermostuneesti kohotellen seisoi hän äitinsä vieressä syrjittäinhäneen. Äiti oli pieni, matala ja hento eikä ylettynyt poikaansa kuinparahiksi kainaloon. Levottomana ja huolekkaana koetti hän kuitenkinsaavuttaa häntä edes silmiin näkemään. Mutta ne harhailivat sinne tänneyli väkijoukon, eikä äiti tahtonut saada pojan huomiota puoleensa,jonka olisi viimeisellä eron hetkellä halunnut kokonaan omistaa.
—Ketä sinä, Antti, katselet? Onko sinulla siellä joku, jota tahdottavata?
—Ei ole.
Antti käänsi kasvonsa toisaanne päin haihduttaakseen noita, jotkaseurasivat jokaista hänen liikettään ja kasvojensa värettä. Mutta vähänajan päästä kiintyi hänen huomionsa kuitenkin taas sinne, missä oliväkeä kokoontunut toiselle laivasillalle »Ilman» lähtöön.
—Muistitko, Antti, ottaa kalvokkaat käteesi?—Eihän sinulla niitäolekaan!
—Kuinka minä niitä nyt käteeni?
—Minkä tähden et … järvellä tuulee niin kylmästi avonaiseenhihaan … vaan ehkä sinä oletkin salongissa … olekin vaansalongissa, Antti!
—Kyllä, kyllä!
—Miksi sinä, Antti, olet niin kärsimätön? sanoi äiti vähänloukkaantuneena.
—Mutta minkä tähden et sinäkään anna sen olla rauhassa? murahti siihenisä, joka seisoi toisella puolen Anttia ja oli tyytymätön siitä, etteiodotus loppunut.—Tottahan tuollainen iso poika jo katsoo itsensä …etkähän sinä sen perässä enää kuitenkaan saata sen pitemmälle hypätä.
Äidin leuka alkoi yhä tiheämmin vavahdella, ja hän koki turhaan nielläitkuaan. Sisarienkin silmät rupesivat kostumaan, eikä nenäliinoja enääpantu taskuun. Anttia tämä hellyys hävett