E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Englannin kielestä ("The Mysterious Rider") suomentanut
Väinö Nyman
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1922.
Viilentyen, mutta menettämättä kirkkauttaan syyskuun aurinko alkoilaskea yhä matalammalle Coloradon tummaa vuorijonoa kohti. Metsäisetsolat alkoivat peittyä purppuranväriseen sumuun. Harmaat vuorijononjuurella olevat matalat kukkulat, pyöreät ja aaltoilevat, erosivat kuinvyöryen korkeammasta maisemasta. Ne olivat sileitä ja loivia pitkinesametin pehmeine rinteineen ja erillisine haapalehtoineen, jotkaloistivat syksyn kultaamina. Punaiset viiniköynnökset kirjailivatsiellä täällä salviaruohon pehmeän harmauden. Old White Slides, muudanlumivyöryjen uurtama vuori, kohotti mustan kallioisen huippunsa laaksontakaa suojellen sitä pohjoistuulilta.
Eräs tyttö ratsasti rinteellä ihaillen jylhän vuorijonon värikkäitäloivia rinteitä ja kukkuloita, kotiseutunsa ihanaa luontoa. Hän seurasimuudatta vanhaa tietä jyrkälle mäelle, jolta voitiin katsella laaksonhaarautumaa. Paikka oli ennen ollut hänelle hyvinkin tuttu, mutta siitäoli jo kulunut pitkälti aikaa, kun hän viimeksi oli käynyt siellä.Hänen elämänsä vakavimmat tapaukset yhtyivät jollakin tavoin siihen.Seitsemän vuotta sitten, kun hän oli ainoastaan kaksitoistavuotias, hänoli tehnyt täällä vaikean valinnan miellyttääkseen holhoojaansa, vanhaakarjankasvattajaa, jota hän sanoi isäkseen ja joka todella olikin tuonnimen arvoinen. Hän oli silloin suostunut lähtemään kouluun Denveriin.Sitten hän oli saanut olla neljä vuotta erossa rakkaista harmaistakukkuloistaan ja mustista vuoristaan. Vain kerran sen jälkeen hän olikiivennyt tälle mäelle ja siitäkin kerrasta oli jääneet hänen mieleensäikävät muistot. Tapahtumasta oli nyt kulunut kolme vuotta. Mutta tänääntuntuivat nuo tyttöaikaiset surut ja murheet häipyvän olemattomiin,sillä nyt hän oli yhdeksäntoistavuotias nainen, joka oli saanutratkaistavakseen elämänsä ensimmäisen vaikean pulman.
Tie johti mäen laelta muutamaan haapalehtoon, jonka valkoiset rungot jatuulessa lepattavat lehdet näyttivät ihanilta, ja sitten tasaisenruohoa ja kukkia kasvavan pengermän poikki kallioisen jyrkänteenreunalle.
Tyttö laskeutui satulasta heittäen ohjakset kädestään. Hänen hyväilyyntottunut mustanginsa hieroi sileää mustaa turpaansa hänen hihaansatoivoen nähtävästi samanlaista hellyydenosoitusta takaisinkin, muttakun ei sellaista kuulunut, se taivutti päänsä alkaen jyrsiä ruohoa.Tyttö katseli tarkkaavaisesti pengermällä kasvavia heiluvia jasolakoita valkoisia ja sinisiä kukkia. Ne hymyilivät hänelle heikostikuin kalpeat tähdet pitkästä kullalle vivahtavasta ruohosta.
"Columbineja!" hän mumisi miettiväisesti poimiessaan muutamia kukkia jakatsellessaan niitä ihmetellen kuin löytääkseen niistä jonkunlaisenselityksen syntyperälleen ja nimelleen. Sitten hän seisoi paikoillaanja tuijotti haaveillen kaukaiseen vuorijonoon.
"Columbine!… Sellaisen nimen antoivat minulle kaivosmiehet, jotkalöysivät minut — metsään eksyneen lapsen — nukkumasta columbineinjoukosta." Hän puhui ääneen kuin tahtoen todistaa asian oman äänensäkaiulla.
Tuo mies, jota hän oli aina sanonut isäkseen, oli sinä päivänäpaljastanut hänelle sen verran salaisuudesta. Hän oli kyllä ennenkinepämääräisesti tuntenut, että hänen lapsuuteensa liittyi jotakinomituista, jotakin sellaista, jota ei hänelle milloinkaan oltuselitetty.
"Ei mitään muuta nimeä kuin Columbine", hän kuiskas