E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertomus nuorille
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström1901.
Juhlallisena kulki maantie pikkukaupungin tullista sisämaan maisemaakohden. Tulliportin pielessä istui muinen ahavoitunut ukonkytys, jokakaupungin puolesta vaati viittä penniä jokaiselta ajajalta. Mutta hänoli jo aikoja sitten jättänyt kunniapaikkansa yhtä ahavoituneelleeukolle, joka kojussaan pöytänsä takana seisoen tarjoili leivoksia javirvoitusvesiä ohitse kulkeville.
Tie oli ensin leveätä kuin itse kaupungin valtakatu ja sitäreunustivat suuret puut, enimmäkseen ikivanhat koivut, mutta siellätäällä oli joku juhlallinen niinipuukin, joka ikäänkuin arvonsatuntien nosti latvaansa ja ojenteli oksiaan tuulten tuuditettaviksi.
Vähitellen harveni puurivi tiepuolessa ja loppui viimein kokonaan.Tie, joka oli kavennut tavallisen maantien levyiseksi, laski loivaamäenrinnettä laaksoon, kulki siltaa myöten pienen joen poikki jakapusi sitten kanervaista vaaran kuvetta huipulle, josta näki kauvas.
Oli kirkas aamu toukokuun lopulla. Rattaat toistensa perästä pyörivätkaupunkia kohti. Istuen kuormillaan hoputtivat maalaisukot hevosiaanjuoksuun. Joku hyräili iloisesti ja heilutti tyytyväisenä ohjanmutkaailmassa, piti tehdä hyvät kaupat tavaroillaan torilla sinä aamuna.Hevoset hirnahtelivat, voipytyt hyppivät rattaissa ja maitokuskienkiiltävät astiat hölkkyivät runsauttaan tiukasti suljettujenkantten alla. Viimeisenä tulla tuuditteli hyllyvä heinäkuorma. Senajaja, veikeän näköinen nuori mies, ei näyttänyt pitävän kiirettä.Huoletonna loikoillen suullaan kuormallaan, rallatti hän lystikseeniloista säveltä ja kääntyi välistä välinpitämättömästi katsomaanrattaan pyörää, joka hankasi heinähäkin kapua.
— Niin kauniita neitiä! sanoi hän heilauttaen lippalakkiaan.
Hän ei malttanut olla hypähtämättä pystyyn katsellakseen taakseen.Siellä näkyi vain kaksi pitkää palmikkoa, toinen tumma, toinenvaalea, jotka valuivat hennoille vartaloille, ja tuulessa liehuvathatunnauhat.
Käsityksin laskivat tytöt loivaa alamäkeä. He melkein juoksivat taiparemmin liitelivät kuin kevään keijukaiset. Elämänilon nelivaljakkovilisti halki kukkakenttäin ja he istuivat vaunuissa.
Eeva Aarnio painoi poskensa toverinsa tummaan ohimoon, likisti häntävyötäisiltä ja kuiskasi:
— Ah, kuin on ihanata elää!
Selma katsahti taakseen. Siellä käveli hänen veljensä Väinö, katsemaassa, pilvi otsalla.
— Lähtiessä niin iloinen ja taas tuo onneton synkkyys!
Tytöt katsahtivat totisina toisiinsa ja pysähtyivät odottamaan.
Kun Väinö saavutti heidät, tarttui Eeva häntä oikeaan käteen, Selmavasempaan ja niin sitä mentiin ritirinnan tuttua tietä.
— Kolminaisliiton tärkein jäsen jättäytyy jälkeen, torui Selma.
— Paha, paha poika, nuhteli Eeva, ja molemmat hemputtivat he häntäkädestä aikalailla, aivan kuin olisivat tahtoneet ravistaa poisjonkun pahan painajaisen, joka vaivasi heidän hyvää veljeään.
Eeva oli vasta pari päivää sitten palannut Helsingistä oltuaan vuodenmusiikkiopistossa harjoittamassa lauluopinnoita. Ja kolminaisliitonpiti heti lähteä tavanmukaiselle kevätretkelle.
Nämä kolme olivat aivan kuin sisaruksia, vaikka heitäluonnonjärjestyksen mukaan ei voinut sanoa kaukaisiksikaansukulaisiksi. He olivat kaiken ikänsä asuneet samassa talossa,tahi paremmin: k