Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Nikolai Gogol
Suomennos,
Helsingissä,K. E. Holm'in kustantama,1883.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.
Huhtikuun 25 päivänä oli Pietarissa harvinaisen kummallinen tapaus.Kotonaan Vosnesenskoi kadun varrella heräsi eräänä aamuna jokseenkinvarhain kuuman leivän hajusta parturi Ivan Jakovlevits (hänensukunimensä on unohtunut); eipä katutaulussakaan ole muuta kuinsaippualeukaisen hevosmiehen kuva ynnä kirjoitus: "myöskin lasketaanverta". Kohotettuaan hiukan päätään huomasi hän, että hänen kahvilleharras vaimonsa — arvoisa rouva — otti juuri uunista paistuneitaleipiä.
"Tänään en minä, Praskovja Osipovna, huoli kahvista laisinkaan", sanoiIvan Jakovlevits. "Minun mieleni tekee sen sijaan kuumaa leipää sipulinkanssa." (Se on: Ivan Jakovlevits olisi kyllä tahtonut molempia, muttahän tiesi, että oli aivan mahdoton vaatia kahta asiaa yht'aikaa, silläPraskovja Osipovna ei voinut laisinkaan semmoista kärsiä.)
"Antaa hänen hullun syödä leipää; eipä minulle sitä tarvis ole",ajatteli vaimo itsekseen, "jääpihän minulle kahvia sen enemmän", jaheitti yhden leivän pöydälle.
Säädyllisyyden vuoksi veti Ivan Jakovlevits, paitasillaan kun oli,hännystakin ylleen ja istahdettuaan pöydän ääreen, riputti leivällesuoloja, toi kaksi sipulin pumppua, otti veitsen käteensä ja rupesitotisen näköisenä leikkaamaan leipää. Jaettuaan leivän kahteenpuoliskoon, katsahtaa hän sen keskustaa — ja kummastuksekseen huomaajotain valkeata. Ivan Jakovlevits kaivoi vähän veitsen kärjellä, koettisormellaan: "Sitkeätä!" sanot hän itsekseen. "Mitähän tuo lienee?" Hänpisti sormensa, veti ulos — nenä! — — Ivan Jakovlevits laskikätensä, hieroi silmiään, koetti uudestaan: "nenä, totta tosiaan!"Näyttipä se tutultakin. Kauhu ilmaantui Ivan Jakovlevitsin kasvoille.Tämä kauhu ei kumminkaan ollut mitään sen kiukun rinnalla, mikä hänenvaimonsa valloitti.
"Keltä sinä, peto, nenän olet leikannut?" tiuskasi tämä vimmoissaan."Lurjus, juoppo! Mimmoinen rosvo! Johan minä kolmelta ihmiseltä olenkuullut, että sinä partaa ajellessasi häärit nenän ympärillä tuskinkärsittävällä ahneudella."
Ivan Jakovlevits ei enää ollut elossa, eikä kuollutkaan. Hän olitullut siihen päätökseen, ettei tämä nenä ollut kenenkään muun kuinkollegi-assessorin Kovalev'in nenä, jonka partaa hän ajeli jokasunnuntaina ja keskiviikkona.
"Kuules, Praskovja Osipovna! Minä panen tämän nenän rievun sisään jaasetan tuonne nurkkaan; antaa sen loikoa siellä vähän aikaa. Kyllä minäsitten sen korjaan."
"En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Minäkö antaisin huoneessa ollaleikatun nenän?… Kuivunut raato! Osaat vaan partaveistä hihnaanhivuttaa, mutta tulet pian kykenemättömäksi koko virkaasi toimittamaan,heittiö, kelvoton! Että minä sitten saisin sinun tähtesi oikeudessavastata?… Vie pois se täältä, pois! Vie minne tahansa, ett'en minätietäisi haisuakaan siitä! Likaturpa, aasi!"
Ivan Jakovlevits seisoi kuin halolla päähän lyötynä. Tuumaili, ajatteli— eikä tiennyt mitä ajatella.
"Hiisi sen tietää, miten tässä on käynyt", mutisi hän viimeinkaapaisten kädellään korvantaustaa, "lienenkö minä ollut humalassa, vaienkö, sitä en totta tosiaan voi varmaan sanoa. Siltä näyttää, ettätässä on jotain tavatonta. Sillä leipä — siinä ei mitään senkummempaa, vaan nenä — siinäpä arvoitus. En, en käsitä laisinkaan!"Ivan Jakovlevits vaikeni. Ajatus, että poliisi ehkä löytää häneltänenän, t